Ministeri Luhtanen STKL ry:n liittokokouksessa 15.3.2006

Oikeusministeriö 15.3.2006 13.45
Puhe -

Järjestöjen toimintaedellytykset ja yleishyödyllisyys

Suomalaisista yli 30 prosenttia osallistuu vapaaehtoistyötyöhön ja heistä yli 600 000 säännöllisesti. Kansalaisjärjestöissä tehdään vuosittain yli 100 miljoonaa tuntia vapaaehtoistyötä. Sen laskennallinen arvo on noin kaksi miljardia euroa. Lukemat ovat suhteellisesti korkeimpia maailmassa. Tärkein vapaaehtoistoiminnan alue on urheilu ja liikunta, mutta heti toisena tulevat sosiaali- ja terveysalat sekä lasten ja nuorten kasvatus. Useimmiten organisoijana on yhdistys tai säätiö, vaikka myös kirkon organisoima toiminta ja perinteinen naapuriapu ovat merkittäviä. Tärkein ja samalla arvokkain motiivi on halu auttaa muita. Eikä tässä kaikki. Tutkimukset viittaavat siihen, että myös nuorten valmius vapaaehtoistyöhön on oleellisesti suurempi kuin toteutuva vapaaehtoistyö.

Hyvät kuulijat, näissä luvuissa piirtyvä kuva vapaaehtoistoiminnasta on merkittävä kansallinen arvo. Sen tulevaisuus on meille kaikille tärkeä asia. Erityisen tärkeä sen on heikoimmille meistä. Sen tulee olla myös valtiovallan erityisessä suojeluksessa. Taitamaton toiminnan ehtojen kiristäminen saattaa synnyttää moninkertaisia tarpeita uusiin menoihin samalla kun ihmisten luontainen halu auttaa torjutaan.

Usein ajatellaan, että julkisen vallan toiminta ja vapaaehtoinen toiminta ovat vaihtoehtoja tai kilpailijoita. Haluan painokkaasti sanoa, että näin ei ole eikä tällaista ajattelua tule tukea.

Me elämme maailmassa, jota repivät uudet, usein globalisaatioon liittyvät eriarvoisuutta lisäävät voimat. Kansallisen koheesion ylläpitäminen on myös tulevaisuudessa vaativa tehtävä. Tässä maailmassa me tarvitsemme sekä vastuunsa tuntevan julkisen vallan että kaiken mahdollisen vapaaehtoistyön. Ne tukevat toisiaan. Yhdessä ne voivat synnyttää sellaista yleistä vastuuntuntoa, jonka varassa jokaisesta tuen tarpeessa olevasta suomalaisesta pidetään huolta. Eikä vain suomalaisesta. Kansainvälistyvässä maailmassa myös yhteisvastuu ylittää valtioiden rajat.

Pohjoismaissa on syntynyt hienoja julkisen vallan ja järjestöjen yhteistoiminnan muotoja. Julkinen valta on usein merkittävästikin tukenut järjestöjen työtä. Tämä on perustunut arvioon siitä, että järjestöjen työ on demokratian ja ihmisten hyvinvoinnin kannalta korvaamattoman tärkeä. Sen merkityksen kiinnekohtia ovat kansalaisjärjestöjen toiminta demokratian sosiaalisena pohjana, kansalaiskeskustelun kävijänä, kansalaistaitojen ja -valmiuksien kehittäjänä, kansalaisen äänen vahvistajana, kansalaisvaikuttamisen kanavana, keskinäisen tuen ja avun organisoijana, vapaaehtoistyön ja yhteisvastuun edistäjänä, yhteiskunnallisten palveluiden ja keskinäisen tuen tuottajana sekä kansainvälistäjänä.

Viime syksynä järjestöt nostivat äänekkäästi esiin huolen siitä, että niiden toiminnan edellytykset ovat nopeasti muuttumassa. Järjestöt kysyivät myös, onko kenelläkään kokonaisnäkemystä siitä, mitä järjestöille on monien erilaisten muutosten keskellä tapahtumassa. Lisäksi kysyttiin, perustuvatko järjestöjen toimintaan vaikuttavat muutokset poliittiseen tahtoon.

Tietänette hyvin, mitä on tapahtunut, mutta kertaan keskeiset asiat vielä tässä. Hallitus tarkasteli iltakoulussaan lokakuussa kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelmaa. Otin siinä yhteydessä esille kysymyksen järjestöjen toiminnan edellytyksistä. Hallitus kävi tästä hyvän keskustelun. Sen pääsisältö oli, että myös järjestöjen asemaan vaikuttavat monet muutokset. Muutoksissa on kuitenkin pidettävä huoli siitä, ettei järjestöjen toiminnan ydin vahingoitu. Erityisen tärkeä on pitää huolta vapaaehtoisen tuen ja avun edellytyksistä.

Hallituksen keskustelun jälkeen otin järjestöjen toimintaedellytyksiä koskevan asian kansalaisvaikuttamisen ministeriryhmän asialistalle. Samaa ehdotti ns. Kivistön toimikunta nyt helmikuussa. Asetin joulukuussa Markku Ruohosen työryhmän ministeriryhmän työn tueksi. Tehtävänä on selvittää pikaisella aikataululla erityisesti järjestöjen palvelutuotannon ehdot ja verotusperiaatteet. Työryhmässä on kaikkien asiaan vaikuttavien ministeriöiden ja järjestöjen edustus. Järjestöedustajat valittiin niistä järjestöistä, jotka olivat perustelluin esityksin vedonneet politiikkaohjelmaan näissä asioissa.

Aikataulua on pidetty kireänä, ja se voikin joidenkin asioiden osalta olla liian kireä. Toisaalta hyvä hallinto edellyttää, että järjestöt saavat nopeasti tietää oman toimintansa keskeiset edellytykset. Epäselvät asiat pitää selvittää mahdollisimman nopeasti.

En tietysti tässä ala ennakoida Ruohosen työryhmän tai ministeriryhmän työn tuloksia. Mutta yritän tulkita syitä, joiden vuoksi järjestöjen asema on muuttunut epäselväksi.

Yksi ongelmiemme syy on se, että aktiivinen kansalaisuus, kansalaisyhteiskunta ja koko kolmas sektori ovat pitkään olleet yhteiskunnallisen keskustelun katvealue. Ne ovat jääneet toisaalta julkisen vallan ja toisaalta markkinoiden varjoon, myös hallinnon sisäisessä keskustelussa. Vaikka meillä on edelleen vahva kansalaisyhteiskunta, järjestötoiminnan perusteiden ymmärrys, myös alan tutkimus ja kehittäminen ovat olleet vähäistä.

Moni järjestö on itsekin hakenut uudistumisoppinsa liikkeenjohdon strategioita ja taloudenpitoa koskevista teorioista, mikä on osaltaan lisännyt sekaannusta niin järjestöissä kuin niiden ulkopuolella. Olemme sulavasti unohtaneet jäsenet ja alkaneet puhua asiakkaista. Vanha kunnon järjestötoiminta on muuttunut palvelutuotannoksi. Järjestötkin ovat alkaneet toimia yrityksen tavoin. Siksi järjestötoiminnan omaa toimintalogiikkaa ja sen toiminnan ehtoja ei aina ymmärretä.

Kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelman yksi alkuperäisiä tarkoituksia on ollut se, että järjestötoiminta palautetaan arvoonsa. Kansalaisyhteiskunta 2006 – toimikunnan raportin on määrä olla tässä eräänlainen kivijalka. Ohjelma on panostanut paljon siihen, että järjestötoimintaa koskeva opetus, tutkimus ja kehittäminen saadaan asianmukaiseksi kaikilla tasoilla, järjestökoulutuksesta yliopistoihin. Tässä on vielä paljon töitä edessä.

Joudutaan myös pohtimaan sitä, miten aidon kansalaisyhteiskunnan paluu ja yleishyödyllisen aatteellisen toiminnan asema saisi lainsäädännössä ja hallinnossa riittävän normatiivisen aseman. On kysytty, voisiko laki yleishyödyllisestä toiminnasta olla tälle yksi ratkaisu. Sitäkin kannattaa harkita, vaikka ratkaisuun sisältyy ongelmia. Joka tapauksessa pitää löytää keinot ohjata eri viranomaisten yleishyödyllisyyttä ohjaavia tulkintoja ja antaa samalla tausta Suomen linjalle EU-politiikassa.

Toinen nyt tunnistettujen ja koettavien ongelmien syy palautuu siihen, että suomalainen yhteiskunta on käynyt ja käy läpi suuria muutoksia, kun se sopeutuu EU:n toimintaperiaatteisiin ja globaalin talouden ehtoihin. Yhteinen huolemme on Euroopan jäykkyys ja tehottomuus, joka uhkaa tehdä meistä taloudellisesti taantuvan vanhusmaanosan. Yksi tehostamiskeino on kilpailu, jolla haetaan uusia tehokkaita ratkaisuja.

Tästä seuraa kuitenkin myös ongelmia. Taitamattomasti toteutettu ja yksisilmäinen kilpailuttaminen voi tuoda haittoja, jotka ovat kohtuuttomia sekä palvelun tarpeessa oleville ihmisille että vanhojen organisaatioiden työntekijöille. Siksi kansalaisten oikeuksien, myös perusoikeuksien ja työntekijöiden oikeuksien tulee olla painava peruste aina, kun muutoksia harkitaan. Kuntien on hyvä muistaa, että hankintalaki, josta on parhaillaan valmistumassa uusi versio kauppa- ja teollisuusministeriössä, mahdollistaa neuvottelumenettelyn ja jopa suoran hankintamenettelyn käytön. Erityisesti sosiaali- ja terveyspalveluissa soisin näkeväni, että kunnat käyttäisivät tätä mahdollisuutta entistä laajemmin tilanteissa, joissa on kyse ihmisten perusoikeuksien turvaamisesta.

Suomalaiset ovat lainkuuliaista kansaa ja haluamme varmasti sellaisena pysyä. Joskus EU:n direktiivit vain sopivat huonosti suomalaiseen todellisuuteen. EU ja sen sisämarkkinat eivät aina tunnista pohjoismaista tapaa toimia. Tämä tuo omat vaikeutensa ja tarpeen vaikuttaa myös EU:n päätöksentekoon. Samalla on oltava tarkkana, ettei EU:n varjolla viedä läpi asioita, jotka eivät ole tosiasiassa ole välttämättömiä. Useissa tapauksissa EU:n toimielimet ymmärtävät yllättävänkin pitkälle sekä kansallisia lähtökohtia että järjenkäyttöä. Ajankohtainen esimerkki on, ettei EU ei pakota esimerkiksi laajentamaan veropohjaa. Oleellista on, että me kykenemme puolustamaan omia ratkaisujamme selkein kestävin periaattein. Se on haaste meille kaikille.

Yksityiset yritykset ovat tulleet jäädäkseen suomalaiseen sosiaali- ja terveyspolitiikkaan. On ymmärrettävä lähtökohta, että kilpailutilanteessa sen enempää yrityksellä yritystukineen kuin palvelujärjestöllä järjestötukineen ei saa olla kohtuutonta kilpailuetua. Useissa tapauksissa asia ratkeaa kivuttomasti sillä, että järjestö yhtiöittää palvelutoimintansa ja pääsee tätä kautta samalle viivalle yritysten kanssa, myös yritystukien piiriin. Mutta näin ei ole aina. Onkin vakavasti kysyttävä yleisestä yhtiöittämisen toimivuudesta ja soveltuvuudesta.

Sosiaalitaloudellisen tutkimuslaitoksen selvitys osoittaa selvästi, että erityisesti vapaaehtoispanoksen sisältäviä palveluita varten perustetut järjestöt kokevat yhtiöittämisen omalle toiminnalleen vieraaksi ja vahingoittavaksi. Voittoa tuottavalla yrityksellä ja yhteistä hyvää edistävällä kansalaisjärjestöllä voivat olla hyvin erilaiset tavat toimia. Voittoa tavoittelevassa ja kilpailutilanteessa olevassa yrityksessä ei ole edes asianmukaista, että yritys teettää vapaaehtoistyötä. Kansalaisjärjestö taas toimii non profit – eli voittoa tuottamattomalla periaatteella ja keskeisesti vapaaehtoistyön varassa. On myös viitattu siihen, että järjestötyöstä palveluihin ulottuvan ketjun katkeaminen heikentää kehittämistyötä.

On mielestäni erittäin tärkeää ja myös haastavaa luoda järjestöjen tuottamille sosiaali- ja terveyspalveluille pelisäännöt, jotka ovat reiluja suhteessa yrityksiin ja jotka samalla sallivat palvelujen käyttäjän turvallisen kohtelun, kannustavat vapaaehtoistyötä ja mahdollistavat palveluiden tilaajan järjenkäytön. Monissa kohdin on kysymys vastakkaisten intressien tasapainottamisesta tavalla, joka on kansalaisten ja yhteiskunnan kannalta hyvä ja toimiva. Toivon todella, että löydämme tehokkaat keinot tehdä tämä tasapainotus.

Nyt käynnissä oleva prosessi osoittaa havainnollisesti, miten monet ministeriöt vaikuttavat järjestöjen toiminnan edellytyksiin. Oli onnellinen sattuma, että käytössämme oli kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelma poikkihallinnollisen toiminnan kokeiluna. Jatkoa varten kannattaa kehitellä sellaisia järjestelyjä, joissa hallinnon eri sektorit ja järjestöt voivat yhdessä neuvotellen oppia tuntemaan toisiaan ja yhdessä luoda kehittämistä tukevia ratkaisuja. Tavoite on yhteinen: haluamme jatkossakin pysyä yhtenä parhaista vapaaehtoisen tuen ja keskinäisen huolenpidon maista.