Arto Jääskeläinen: Suhteelliset eduskuntavaalit?

12.6.2015          fi | sv

Vuoden 2015 eduskuntavaalit on käyty ja uusi eduskunta aloittanut työnsä. Pohdin tässä blogissani, miten meillä nykyisin käytössä oleva vaalien tuloksen laskentajärjestelmä toteuttaa suhteellista vaalitapaa ja kansanvallan ideaa ylipäätään. Korostan heti alkuun, että tässä esitetyt näkemykset ovat pelkästään omiani.

Perustuslain ja vaalilain mukaan eduskuntavaalit toimitetaan kussakin vaalipiirissä erikseen. Jokaisen vaalipiirin tulos lasketaan erikseen. Yhden vaalipiirin tulos ei vaikuta lainkaan toisen vaalipiirin tulokseen. Tuloslaskenta perustuu ns. d’Hondtin laskentamenetelmään.

Suomen vaalijärjestelmässä vaalipiirijaolla varmistetaan se, että eduskuntaan tulee varmasti valituiksi kansanedustajia eri puolilta maata. Kustakin vaalipiiristä valitaan se määrä edustajia, jota vaalipiirissä asuvien Suomen kansalaisten lukumäärä suhteessa muihin vaalipiireihin edellyttää.

Koko maan tuloksella on merkitystä

Eduskuntavaalien ainoat lakisääteiset tulokset ovat vaalipiirikohtaiset tulokset. Sen sijaan vaalipiirikohtaisista tuloksista koottu koko maan tulos ei sinänsä ole lakisääteinen eikä virallinen, mutta se on kuitenkin varsin merkittävässä asemassa Suomen valtiollisessa järjestelmässä. Koko maan tulos kertoo puolueiden keskinäisen järjestyksen eduskunnassa ja ennen kaikkea sen, mikä puolue on suurin. Suurin puolue ja sen puheenjohtaja aloittavat hallituksen muodostamisprosessin vaalien jälkeen. Nykyisen perustuslain voimassa ollessa vuoden 2003 vaaleista lukien suurimman puolueen puheenjohtajasta on aina tullut pääministeri.

Koska eduskuntavaalien tuloksella on keskeinen merkitys Suomen valtiollisessa elämässä, eduskuntavaalien vaalijärjestelmän pitäisi tuottaa aina oikeudenmukainen ja äänestäjien tahdon mukainen tulos.

Vaalien tuloksen pientä analyysiä

Vuoden 2015 eduskuntavaalien koko maan tuloksessa pisti silmään pari yksityiskohtaa. Ensinnäkin se, että yksi puolue sai koko maassa annetuista äänistä 18,2 % ja 37 kansanedustajaa. Toinen puolue sai 0,5 prosenttiyksikköä vähemmän ääniä, mutta yhden kansanedustajan enemmän! Seurattuani vaalituloskommentteja havaitsin, että tätä asiaa ei ihmetelty käytännössä mitenkään, vaan lakonisesti todettiin vain asian nyt olevan noin ja johtuvan "vaalimatematiikasta". Vuonna 2011 vaalituloksissa oli samantyyppinen erikoisuus: kaksi puoluetta sai kumpainenkin 19,1 prosenttia äänistä, mutta toinen sai 39 edustajaa ja toinen 42. Tarvittaisiinkohan keskustelun syntymiseksi sellainen tilanne, jossa eniten ääniä saanut puolue saisi vain toiseksi eniten kansanedustajia? Sellaisenkin tilanteen nykyinen vaalijärjestelmämme nimittäin mahdollistaa.

Toinen huomiotani kiinnittänyt seikka liittyy suhteellisen vaalitavan toteutumiseen. Suhteellisen vaalitavan nyrkkisääntö on, että jos saa 20 % äänistä, saa myös 20 % jaettavina olevista paikoista. Nykyinen vaalijärjestelmämme toteuttaa tätä sääntöä vain osittain. Jos katsotaan näiden vaalien prosenttiosuuksia äänistä ja saatuja paikkoja, havaitaan, että kaksi suurta puoluetta sai selvästi enemmän paikkoja kuin niiden suhteellinen ääniosuus olisi edellyttänyt. Toisaalta kolmella puolueella osuuksien erotus on vähemmän kuin yksi prosenttiyksikkö.

Taulukko: Puolueiden osuus äänistä ja edustajanpaikoista vuoden 2015 eduskuntavaaleissa.

Onko suhteellisempi vaalijärjestelmä luotavissa?

Onko sitten mahdollista laatia vaalijärjestelmä, jossa suhteellisuus toteutuu nykyistä paremmin ja jossa äänestäjien tahto tulisi nykyistä paremmin esille? On, ja varsin helposti. Seuraavassa yksi ehdotus keskustelun avaukseksi.

1. Vaalien tulosta laskettaessa koko maa (Ahvenanmaata lukuun ottamatta) olisi yhtenä vaalipiirinä. Tulos laskettaisiin Hare-Niemeyerin menetelmällä eli samalla menetelmällä, jolla vaalilain 6 §:n mukaisesti jaetaan kansanedustajanpaikat vaalipiirien kesken: Puolueen koko maan äänimäärä jaetaan koko maassa annettujen kaikkien äänien määrällä ja tämä luku kerrotaan jaettavina olevien paikkojen määrällä eli luvulla 199. Jakolaskun tuloksena syntyy desimaaliluku. Puolue saa sen kokonaislukuosan mukaisen määrän paikkoja. Jos kaikki 199 paikkaa eivät tule näin jaetuiksi, jaetaan loput paikat puolueiden desimaalilukujen suuruuden mukaisessa järjestyksessä.

2. Kunkin puolueen paikat jaettaisiin sitten vaalipiireihin samalla laskukaavalla. Siinä vaalipiirissä, missä puolue saisi eniten kannatusta, se saisi myös eniten paikkoja. Kustakin vaalipiiristä valittaisiin edelleen sen asukasluvun mukainen määrä kansanedustajia. Kun kaikkien puolueiden kaikki paikat on jaettu vaalipiireihin, saatetaan havaita, että vaalipiiristä näyttäisikin tulevan valituksi enemmän tai vähemmän kansanedustajia kuin sen asukasluku edellyttäisi. Tällöin tulisi tehdä ns. edustajanpaikkojen tasaus. Tasaus voidaan tehdä useilla eri tavoilla. Itse olen kehitellyt menetelmän, joka perustuu suhteellisuuden vaalipiirikohtaiseen tarkasteluun. Jäljempänä esitettävässä koelaskelmassa tasattavaksi jäi neljä paikkaa 199:stä.

3. Kun olisi selvillä, kuinka monta paikkaa puolue saa vaalipiiristä, valituiksi tulisivat ne ehdokkaat, joilla on suurimmat henkilökohtaiset äänimäärät.

4. Järjestelmässä tulisi olla valtakunnallinen äänikynnys, jotta estetään se, että eduskunta koostuisi useista pienistä, esimerkiksi vain yhden kansanedustajan ryhmistä. Puolue saisi kansanedustajia vain, jos sen valtakunnallinen ääniosuus ylitäisi äänikynnyksen. Sopivana äänikynnyksen tasona pi-täisin kahta prosenttia: sillä puolue saisi jo neljä kansanedustajaa.

Tein koelaskennan ja tällä menetelmällä ja sen tulos on tässä:

Taulukko: Vuoden 2015 eduskuntavaalien tulos, jos se laskettaisiin Hare-Niemeyerin menetelmällä (suluissa muutokset toteutuneeseen tulokseen).

Jos tämän koelaskelman nojalla vertaillaan puolueiden äänimäärä- ja paikkaosuuksia, voidaan havaita niiden vastaavan nyt hyvin toisiaan:

Taulukko: Puolueiden osuus äänistä ja edustajanpaikoista vuoden 2015 eduskuntavaaleissa, jos tulos laskettaisiin Hare-Niemeyerin menetelmällä.

Tässä kuvattu laskentamenetelmä ei ole kokonaan uusi. Jo vaalitoimikunta 2000 käsitteli hieman samantyyppistä menetelmää vuonna 2001 julkaistussa mietinnössään.

Toteutukseenko?

Olen täysin tietoinen siitä, että nykyinen kokonaan vaalipiirikohtainen ja d’Hondtin menetelmään perustuva vaalijärjestelmä koetaan puolueissa tuttuna ja turvallisena. Voi olla realismia, että merkittävää muutosta nykyiseen ei ole tulossa.

Jos kuitenkin muutosta haluttaisiin, tässä esitetty laskentamenetelmä voisi olla yksi vaihtoehto keskustelun avaukseksi. Aivan täydellisenä sitäkään tuskin voidaan pitää. Sen myötä jokaisen äänestäjän antaman äänen painoarvo olisi kuitenkin sama vaalipiiristä riippumatta. Kun nyt pienessä vaalipiirissä pienelle puolueelle annettu ääni menee suurella todennäköisyydellä ns. hukkaan, esitetyssä menetelmässä ääni hyödyttäisi kyseistä puoluetta vähintään valtakunnallisesti, jos vain puolue ylittäisi valtakunnallisen äänikynnyksen.

Menetelmä antaisi aina oikeudenmukaisen tuloksen: eniten ääniä saanut puolue saisi eniten paikkoja, toiseksi eniten ääniä saanut toiseksi eniten ja niin edelleen. Kaikki tämä voisi lisätä äänestäjien luottamusta vaalijärjestelmään ja sitä kautta osaltaan lisätä äänestysaktiivisuutta.

Jos muutoksiin haluttaisiin lähteä, menettely vaatinee sekä perustuslain että vaalilain muuttamista.

Vaalipiirijakoa ei tarvitsisi muuttaa nykyisestä, se voisi periaatteessa olla mikä tahansa.


_____________________________

Kirjoittaja työskentelee vaalijohtajana.



Ei kommentteja vielä Ole ensimmäinen.