Oikeusministeri Tuija Brax Eettisyys vanhustyössä -seminaarissa 15.6.2009

Vanhukset väkivallan uhreina nousi keväällä julkiseen keskusteluun järkyttävällä tavalla: alle 60-vuotiasta perushoitajaa epäillään useista murhista ja murhan yrityksistä, jotka kohdistuivat sairaaloissa, hoitolaitoksissa ja yksityisissä kodeissa hoidettavina olleisiin iäkkäisiin naisiin.

Seminaarin nimi Kätketyt äänet kuvastaa hyvin sitä, miten ikäihmiset väkivallan uhrina on ollut hiljainen ja vaiettu ilmiö. Vanhuksiin lähisuhdeväkivallan uhrina on alettu kiinnittää enemmän huomiota vasta viime vuosina. Vuosittainen kampanjapäivä tavoittelee kaltoin kohtelua koskevan tietoisuuden lisäämistä ja ikääntyneisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemistä. Oikeusministeriö on pitänyt kampanjaa tärkeänä ja tukenut sitä vuonna 2007. Tuolloin hankkeen yhteydessä tuotettiin ikääntyneiden turvallisuusopas.

Tämän tilaisuuden tarkoitus on herättää eettistä keskustelua tilanteissa, joissa ammattilainen kohtaa ikääntyneisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Tapaus, jossa rikoksiin on mahdollisesti syyllistynyt hoitaja, on varmasti puhuttanut ja järkyttänyt epäeettisyydessään hoitohenkilöstöä vähintään yhtä paljon kuin muita kansalaisia. Henkirikossarjaa ei voida ohittaa viittaamalla tapahtuman poikkeuksellisuuteen. Ikääntyneen uhrin tekee äärettömän haavoittuvaksi se, että hoivan antaja saattaa syyllistyä väkivaltaan. Tavallisemmin kysymys onsiitä, että syyllinen on ehkä vanhuksen lähiomainen. Ydinkysymys joka tapauksessa on, miten väkivalta on ehkäistävissä ja jo esiintyvänä ilmiönä katkaistavissa.

Väkivallan ehkäisy ja vähentäminen edellyttää väkivaltaongelman tunnistamista ja tietoa niistä keinoista, joilla asiaan voidaan vaikuttaa. Sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiset ovat avainasemassa tunnistamaan sitä väkivaltaa tai kaltoinkohtelua, jonka kohteeksi vanhus on joutunut. (- Tässä yhteydessä on ehkä syytä vielä muistuttaa, että termi kaltoinkohtelu on käsitteenä paljon laajempi kuin väkivalta tai väkivaltarikollisuus.) Hoitotyöntekijät tarvitsevat ohjeita arkaluonteisen tilanteen käsittelemiseksi ja siihen puuttumiseksi. On tärkeä tietää, ketkä voivat - ja keiden tulee - toimia ja miten. Olisi myös tiedettävä, mitä apua uhrille on saatavilla muualta (mm. oikeusapu, uhrien tukijärjestöt). Ilman puuttumista väkivalta voi jatkua vuosia, jopa vuosikymmeniä.

EU-rahoitteisessa Daphne-hankkeessa Braking the Taboo (mikä erinomainen nimi hankkeelle!) on tehty opas vanhushuollon työntekijöille ikääntyviin naisiin perhepiirissä kohdistuvan kaltoinkohtelun ja väkivallan tunnistamiseksi ja kohtaamiseksi. Stakes (nyk. THL) vastasi hankkeen Suomen osuudesta. Hankkeen yhteydessä on tuotu esiin, että tutkimus- ja tilastotietoa aiheesta on vain vähän, mutta että ilmiötä esiintyy kaikkialla Euroopassa. Suurin osa kaltoinkohtelusta tapahtuu ikäihmisen omassa kodissa perhepiirissä, ja melkein kaikissa tapauksissa uhrin ja tekijän välillä on pitkäaikainen ja läheinen riippuvuussuhde.

Olemassa olevien tutkimusten mukaan iäkkäät naiset näyttäisivät joutuvat lähisuhdeväkivallan uhriksi huomattavasti useammin kuin miehet. Iäkkäille ihmisille kahdella suomalaisella paikkakunnalla 1990-luvulla tehtyjen kyselyjen mukaan naisista 7-9 % ja miehistä 2,5-3 % oli kokenut perheväkivaltaa eläkeikäisenä. Syitä voi olla monia: naiset voivat olla heikossa fyysisessä tai henkisessä kunnossa ja siitä johtuen riippuvaisia omaisten ja läheisten antamasta avusta. Monet ilmiön piirteistä ovat kuitenkin yleistettävissä myös ikääntyvien miesten kaltoinkohteluun. Uhriksi joutuneiden terveys oli keskimäärin muita heikompi, he olivat yksinäisempiä ja heiltä puuttui luotettavia ihmissuhteita.

Vanhusten - varsinkin iäkkäiden naisten - sanotaan pelkäävän väkivaltaa kaikista eniten, vaikka heidän riskinsä joutua uhriksi kodin ulkopuolella on vähäisin. Suomessa vuonna 2006 tehdyissä uhritutkimuksissa oli mukana yli 74-vuotiaita vanhuksia noin 800. Uhritutkimusten mukaan ikäihmiset - sekä miehet että naiset - kokevat muita ikäryhmiä harvemmin väkivaltaa: yli 74-vuotiaista miehistä vuoden aikana väkivaltaa tai sen uhkaa kokeneita oli 1,9 %, naisista 0,8 % (vrt. koko väestöstä miehet 9,1%, naiset 8,3%). Tilanne on sama jos rajoitutaan fyysiseen väkivaltaan: yli 74-vuotiaista miehistä fyysistä väkivaltaa kokeneita oli 0,5%, samoin naisista (vrt. koko väestö: miehet 5,1%, naiset:4,8%). 75 vuotta täyttäneet eivät näiden tutkimusten mukaan - ehkä yllättävää kyllä - sanottavasti enemmän pelkää väkivaltaa kuin muu väestö. Myös sukupuolten ero pelossa on pienempi kuin nuoremmilla. Erittäin tai jonkin verran huolestuneita väkivallan kohteeksi joutumisesta iltaisin kodin ulkopuolella oli yli 74-vuotiaista miehistä 22%, naisista 29% (koko väestöstä: miehet 20%, naiset 42%).

Kansanterveyslaitoksen Eläkeikäisen väestön terveyskäyttäytyminen ja terveys -tutkimuksessa (joka on toteutettu joka toinen vuosi 1985 alkaen) on kartoitettu 65-84-vuotiaiden turvattomuuden kokemuksia vuosina 2003, 2005 ja 2007. Vuonna 2007 tutkimuksen vastasi 1847 henkilöä, vastausaktiivisuus oli 77%. väkivallan aiheuttama turvattomuus ei ole noussut näissä vastauksissa kovinkaan korkealle (18 kysytyn tekijän joukossa enemmän turvattomuutta aiheuttivat mm. muistin heikkeneminen, laitoshoitoon joutuminen tai läheisen ihmisen sairaus tai kuolema). Vuoden 2003 tutkimuksen mukaan väkivaltarikollisuudesta johtuvaa turvattomuutta koki 65-84 -vuotiaista miehistä 13 % ja naisista 14%. Vuonna 2007 näiden miesten osuus oli 9 % ja naisten 10%. Läheisen ihmisen väkivaltaisuudesta aiheutuvaa turvattomuutta koki tämän ikäluokan miehistä ja naisista vuonna 2003 noin 2 % ja vuonna 2007 noin 1,5 %. Vuonna 2007 väkivallasta turvattomuutta kokeneiden osuudet olivat aikaisempia vuosia pienempiä - tämä koski sekä naisia että miehiä.

On mahdollista, että vastaukset vääristyvät pienen vastausmäärän vuoksi tai siksi, etteivät niissä kuulu "kätketyt äänet" - niiden vanhusten äänet, jotka eivät näihin kyselyihin pysty vastaamaan. Vanhusten kokema pelko saattaa olla ylimitoitettua heidän kokemaansa todelliseen väkivaltaan tai sen uhkaan nähden. Pelkoon ja turvattomuuteen on rikosuutisoinnilla oma vaikutuksensa: kun suora omakohtainen yhteys ulkomaailmaan heikkenee, median välittämä kuva vahvistuu. Tunne on aina osa kokijansa todellisuutta, joten väkivallan vähentämisen ohella tulisi vähentää myös turhaa väkivallan pelkoa, sitä turvattomuutta, jolle ei ole todellisuuspohjaa. Kun vanhuksia ohjeistetaan huolehtimaan turvallisuudestaan paremmin rikollisuusriskejä vastaan, neuvonnan tulisi tapahtua ilman että samalla lisättäisiin turvattomuuden tunnetta. Ei välttämättä ihan helppo tehtävä.

Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen ja poliisiammattikorkeakoulun henkirikosten seurantajärjestelmästä (2003-2007) ilmenee, että vanhuksen joutuminen henkirikoksen uhriksi melko harvinaista. Kaikista henkirikoksen uhreista yli 65-vuotiaita oli 7,5 % (eli keskimäärin 9 henkeä vuodessa, kun surmattuja yhteensä on keskimäärin 128). 65 vuotta täyttäneiden riski kuolla väkivaltarikoksen uhrina on yli puolet pienempi kuin koko väestöllä (1,1 versus 2,35 surmattua 100 000 henkeä kohti vuodessa). Erityisesti miesten riski kuolla väkivaltaan laskee vanhusväestössä. Itse asiassa 65 vuotta täyttäneistä väkivaltarikoksen uhrina kuolleista enemmistö (57%) oli naisia. Kun naiset elävät pitempään, niin suhteutettuna ikäluokkien kokoon miesten väkivaltakuolleisuus on silti suurempi tässäkin ikäluokassa, tosin vain neljänneksen naisia suurempi kun koko väestön tasolla miehiä surmataan kaksi ja puoli kerta enemmän kuin naisia. Kun tarkastellaan uhrin ja tekijän suhdetta, niin miehet joutuvat useimmiten tuttavansa surmaamaksi (57%), naiset puolisonsa (48%). Seuraavaksi yleisimmin surmaaja on uhrin lapsi (naisuhrit 32%, miehet 19 %). Henkirikoksen tapahtumapaikkana on useimmiten uhrin koti (naisuhrit 68%, miesuhrit 62%). Osapuolten humalatilaan on seurannassa kiinnitetty myös huomiota. Yli 65-vuotiaiden miesten kuolemaan johtaneessa väkivallassa humalatilalla on selvä merkitys: 62 prosentissa tapauksista sekä tekijä että uhri olivat humalassa, vain tekijä oli humalassa 24 % tapauksista. Molemmat olivat selviä vain 4,8 % tapauksista. Kun kuolemaan johtavan väkivallan uhrina oli nainen, humalatilalla oli vähäisempi osuus: Kumpikin oli humalassa 16% tapauksista, tekijä oli humalassa 24% ja kumpikin selvä 52% tapauksista.

Tiedon ja hyvien käytäntöjen tarve vanhusten todellisen ja koetun turvallisuuden parantamiseksi ja heihin kohdistuvan rikollisuuden vähentämiseksi korostuu ikääntyneen väestön määrän kasvaessa. On erinomaista, että usea taho on tässä aktiivinen ja valmis yhteistyöhön. Oikeusministeriön yhteydessä toimivassa rikoksentorjuntaneuvostossa on jo pidempään ollut vireillä senioriväestön turvallisuutta koskeva hanke. Neuvoston sihteeristössä alettiin valmistella senioreiden turvaohjeita ulkomaisten mallien mukaisesti. Alun perin ideana oli koota käytännön neuvoja siitä, miten vanhukset omilla toimillaan voivat parantaa turvallisuuttaan ja ehkäistä petoksen, varkauden, ryöstön, asuntomurron tai muun rikoksen uhriksi joutumista. Tässä jouduttiin kuitenkin toteamaan, että rikollisuuden ehkäisyn asiantuntijuuden lisäksi tarvitaan myös sitä osaamista ja tietoa, mitä vanhusten parissa työskentelevillä tahoilla on.

Hanke on sittemmin muuttanut muotoaan. Toukokuussa neuvosto päätti asettaa työryhmän tekemään selvitystä koti- ja ulkomaisten kokemusten perusteella tarkoituksenmukaisista tavoista vähentää vanhusväestön riskejä joutua erityyppisten rikosten kohteeksi. Työryhmä kartoittaa samalla toimet, joita maassamme on olemassa tai hankkeilla senioreiden turvallisuuden edistämiseksi ja rikoksen uhriksi joutumisen vähentämiseksi (mm. toimijat, hankkeet, oppaat, havaitut puutteet jne). Työnsä lähiaikoina aloittavassa työryhmässä on edustettuina ne keskeiset tahot, joilla on tässä alan asiantuntemusta, kuten Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Suomen vanhusten turvakotiyhdistys ry, Svenska pensionärsförbundet r.f., Vanhustyön keskusliitto, Koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenia, sisäasiainministeriön poliisiosasto. Työryhmä tulee kuulemaan tarvittaessa muitakin asiantuntijoita (esim. poliisi). Tavoite on, että selvitystyö ehdotuksineen ikäihmisten rikosriskien vähentämiseksi valmistuisi jo tämän vuoden loppuun mennessä. - Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen aloittama kaksivuotinen prevalenssitutkimus, jossa selvitetään ikääntyviin kohdistuvan väkivallan yleisyyttä osana terveyskyselyä, tuo aikanaan arvokasta lisätietoa vanhusten kohtaamasta väkivallasta.

Kun sosiaali- ja terveysalan hoitohenkilöstössä pohditaan eettisyyttä vanhustyössä ja väkivaltaan puuttumisessa, kyse saattaa yksittäistapauksissa olla uhripolun rikosoikeudellisen prosessin alkupäästä. Prosessin edetessä poliisin, syyttäjä- ja oikeuslaitoksen henkilöstön tulee myös osata kohdata vanhusuhri, toimia hienotunteisesti, ottaa erityistarpeet ja muut seikat huomioon. Vanhusuhrin tilanteessa vaikuttavat mm. ikääntymisen aiheuttamat muutokset, psyykkinen ja/tai fyysinen huonokuntoisuus, riippuvuus ihmissuhteista sekä kenties erilainen asennoituminen lähisuhdeväkivallasta irrottautumiseen.

Uhrin asemaa rikosprosessissa koskeva Euroopan Unionin uhripuitepäätös (vuodelta 2002) edellyttää, että uhrin erityinen haavoittuvuus otetaan huomioon uhrin kohtelussa ja suojelussa. Keskusteleminen haavoittuvien uhrien asemasta on Euroopassa erittäin ajankohtaista, nyt kun uhripuitepäätöstä ollaan uudistamassa. EU:n jäsenvaltioiden edellytetään luovan oikeudenkäynnin olosuhteet sellaisiksi, että uhrin lisäkärsimykset vältetään. Poliisin ja oikeuslaitoksen henkilöstölle edellytetään annettavan koulutusta, joka osoitetaan erityisesti haavoittuvimpien ryhmien tarpeeseen. Haavoittuvuutta ei päätöksessä ole tarkemmin määritetty, mutta yleensä uhria saatetaan pitää erityisen haavoittuvassa asemassa esim. ikänsä, terveydentilansa tai häneen kohdistetun uhkailun vuoksi taikka siitä syystä, että hänellä on erityinen riippuvuussuhde tekijään. Pidän erittäin tärkeänä, että oikeusministeriön hallinnonalalla henkilöstöä koulutetaan haavoittuvan uhrin kohtaamiseen, jotta uhrin lisäkärsimyksiltä vältyttäisiin. Moderni teknologia (esim. videonauhoitus) tuo tähän omat lisämahdollisuutensa.

Lapsiuhrien asemaan ja tilanteeseen on maassamme alettukiinnittää yhä systemaattisemmin huomiota. Lapsi on ikänsä ja riippuvuutensa vuoksi herkästi haavoittuva. Lastensuojelulaki korostaa ehkäisevän työn merkitystä ja edellyttää tietyissä tilanteissa lastensuojeluilmoituksen tekemistä. Yhtälailla on keskeistä vanhusten kohdalla toimia ennalta väkivaltaa ja muuta kaltoinkohtelua ehkäisevästi. Elämän loppupäässä ihminen on jälleen haavoittuva, tukea ja apua tarvitseva, toisista riippuvainen. Tarvittaisiinko vanhustenkin kohdalla ehkä myös lainsäädännön tukea? Lainsäädäntöä merkittävämpää on nähdäkseni kuitenkin se, kuinka käytäntö toimii ja miten eri tahojen yhteistyöllä pystymme ehkäisemään ja vähentämään vanhusten uhriutumista ja huolehtimaan ikäihmisistä erilaisissa tilanteissa ja olosuhteissa.

Toivon teille, arvoisa seminaariväki, jaksamista tärkeässä työssänne ja hedelmällistä pohdintaa eettisyydestä - ja myös erilaisista yhteistyömahdollisuuksista - kätkettyjen äänten entistä paremmaksi huomioon ottamiseksi.