Oikeusministeri Luhtanen Naisjuristien 60-vuotisjuhlassa

Naisjuristit - Kvinnliga Jurister r.y. viettää tänään 60-vuotisjuhlaansa arvokkaissa ja juhlalle sopivissa puitteissa. Oikeusministerinä esitän suurella mielihyvällä lämpimät tervehdykseni yhdistykselle ja toivotan sille parhainta menestystä.

Yhdistyksenne työ on ollut osaltaan vaikuttamassa siihen, että naiseus ja oikeuselämä eivät enää ole toisilleen tuntemattomia eivätkä vieraita käsitteitä. Entisen opetusministeriöaikaisen työtoverini ja ystäväni Anneli Winter-Mäkisen kirjoittamassa yhdistyksenne viittäkymmentä ensimmäistä toimintavuotta kuvaavassa historiikissä "Naisjuristien 1. vuosisata" on pysähdyttävä kuvaus siitä, minkälaisia vaikeuksia uransa luomisessa oli Agnes Lundellilla, joka valmistui ensimmäisenä naisena juristiksi toukokuussa 1906 eli lähes sata vuotta sitten.

Kun Agnes Lundell valmistui, tiedekunnan dekaani lisäsi onnitteluunsa varmasti viisaaksi tarkoitetun ajatuksen: "Ette koskaan voi tulla onnelliseksi juristina ja onnentunne on kuitenkin naiselle tärkein." Valmistumisen jälkeen Agnes yritti luoda monin keinoin virkauraa. Virkauran alkuun pääsemiseksi Agnes anoi muun ohella oikeutta pitää pöytäkirjaa senaatin talousosaston istunnoissa. Tehtävän saamisen esteeksi muodostui alkuvaiheessa se, että Agnesilla ei ollut säädösten edellyttämää virkapukua, mustaa frakkia, jossa oli vihreä samettikaulus ja kiiltävät napit!

Sitkeä Agnes sai lopulta tämän tehtävän, kun senaattori Mechelin myöntyi siihen, että virkafrakin asemasta Agnes sai käyttää mustaa silkkipukua. Mutta kaiken kaikkiaan virkauran tielle muodostui niin paljon esteitä, että Agnes valitsi lopulta asianajajan uran. Ajan olot huomioon ottaen kuulijoille lienee jo selvää, että Agnes tarvitsi tähänkin erivapauden ja että erivapautta hänelle ei suinkaan myönnetty ensimmäisestä hakemuksesta.

Agnesin koettelemusten ajoista on kulunut lähes sata vuotta. Agnes Lundell, Lyyli Jyrhämä, Hilma Jahnsson, Elsa Sohlstedt, Katri Caselius ja Inkeri Vaarila ovat kuutena ensimmäisenä naisjuristina saaneet seuraajakseen tuhatpäisen joukon kyvykkäitä naisia. Tätä todistaa esimerkiksi yhdistyksenne kunniajäsenluettelo, josta havaitsemme muun ohella tasavallan presidentti Tarja Halosen ja eduskunnan oikeusasiamies Riitta-Leena Paunion nimet.

Suomen Lakimiesliiton jäsentilastoista taas voimme päätellä, että nais- ja miesjuristien määrät alkavat olla lähellä toisiaan. Vuoden 2004 lopussa liiton jäseninä oli 11 131 oikeustieteellisen tutkinnon suorittanutta henkilöä, joista miehiä oli 6 153 ja naisia 4 978 eli noin 45 prosenttia kaikista liiton jäsenistä. Lakimiesammatista on siis tullut sekä miesten että naisten ammatti ja erinomaisen hyvä niin.

Suomalainen yhteiskunta on eurooppalaisittain mitattuna hyvin lainsäädäntöintensiivinen. Ulkopäin tarkasteltuna voikin näyttää herkästi siltä, että me suomalaiset uskomme ja toteutamme perin pohjin vanhaa sanontaa, jonka mukaan "maata on lailla rakennettava".

Maaliskuussa 2000 voimaan tullut perustuslakimme sisältää kaiken kaikkiaan yli 70 lakivarausta eli toimeksiantoa säätää tietystä asiasta tai asiakokonaisuudesta laintasoisesti, minkä lisäksi perusoikeutemme edellyttävät toteutuakseen täsmentävää lainsäädäntöä. Perusoikeuksien rajoittaminen ei sekään ole mahdollista ilman lainsäädäntöä, jonka puolestaan tulee täyttää perustuslakivaliokunnan vuosien mittaan syntyneessä lausuntokäytännössä kiteytyneet periaatteet muun ohella lainsäädännön täsmällisyydestä ja tarkkarajaisuudesta. Perustuslaki sisältää myös säännökset alemmanasteisen lainsäädäntövallan delegoinnista valtioneuvostolle, ministeriöille ja keskushallintoviranomaisille. Viimeksi mainitun sääntelyn osalta huomion arvioista on erityisesti se, että yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista säätäminen on varattu yksinomaan lainsäädännön alaan kuuluvaksi.

Perustuslaki asettaa siis varsin selkeät, ehkä jossain määrin jopa ankaratkin reunaehdot lainsäädäntövallan käyttämiselle. Perustuslakivaliokunnan entisen valiokuntaneuvoksen Jarmo Vuorisen tekemien laskelmien mukaan vuosien 2000-2004 valtiopäivillä perustuslakivaliokunta on antamissaan lausunnoissa esittänyt yli 500 kannanottoa perustuslain toisen luvun perusoikeussäännöksistä sekä yhteensä noin 300 muuta perustuslain johonkin muuhun säännökseen kohdistuvaa tulkintakannanottoa. Eniten tulkintakannanottoja on esitetty lainsäädäntövallan delegointia koskevasta perustuslain 80 §:stä. Nämä tulkintakannanotot, joiden määrä siis lisääntyy koko ajan, ovat eräs lähde niin lainvalmistelijalle kuin lainsäätäjällekin oikeusjärjestyksen rakennuspuiksi.

Poliitikon silmissä lainvalmistelun lukuisista hallinnonalakohtaisista ehkä pienistäkin virroista voi helposti kertyä lainvalmistelun tulva, jollei näitä virtoja ohjaa näkemys lainvalmistelun ja mieluummin ehkä laajemmin oikeuspolitiikan strategioista ja kehitysnäkymistä sekä mielestäni ehkä tärkeimpänä ymmärrys lainsäädännön yhteiskunnallisista tavoitteista ja vaikutuksista.

Oikeusministeriössä julkaistiin ensimmäinen oikeuspolitiikan strategia marraskuussa 2002 ulottuen 10-vuotisaikajänteelle aina vuoteen 2012 asti. Oikeusministeriön strategiassa korostetaan oikeuspolitiikan tavoitteina oikeusturvan saamista koko maassa nykyistä tasapuolisemmin ja varhaisemmassa vaiheessa kunkin asian ratkaisemiseen soveltuvassa joustavassa menettelyssä ja vähäisemmin kustannuksin. Tähän tavoitteeseen tulisi pyrkiä muun ohella tehostamalla oikeuksien toteutumista jo hallintovaiheessa, kehittämällä vaihtoehtoisia riidanratkaisumenetelmiä ja lisäämällä neuvontaa.

EU-yhteisön oikeuden näkökulmasta oikeusturvan kehittäminen ja parantaminen on tärkeää erityisesti niissä tapauksissa, joissa oikeudenkäynnin kohteella tai oikeudenkäynnin osapuolilla on liittymiä eri jäsenmaihin. Kansallisen prosessiautonomian periaate ei puhdaspiirteisenä enää vastaa muuttunutta todellisuuttamme, jossa tavarat, palvelut, työvoima ja rahoitus liikkuvat yhteismarkkinoilla ja vaativat tehokkaasti ja oikeudenmukaisesti toteutuakseen myös tiettyä yhdenmukaisuutta kansallisilta oikeusjärjestyksiltä.

Ministeriön strategiassa oikeuspolitiikan ulottuvuuksia hahmotetaan oikeusongelmien lisäksi kriminaalipolitiikan, maksuhäiriöiden hoidon ja kansalaisten oikeussuhteita koskevan lainsäädännön kehittämisen näkökulmista. Strategia sanana voi sinänsä nostattaa joissain kuulijoissa hienoisia vilunväreitä, koska herkästi ajattelemme, että strategiat on jotakin kaukaista, ei tavallisille kansalaisille kuuluvaa tai koskettavaa. Uskon kuitenkin, että myös tavallista kansalaista koskettaa mitä syvällisemmin se, millä tavoin perhe- ja perintöoikeus toimii, miten kuluttajaa suojataan muuttuvilla markkinoilla, miten vahinkotapauksissa edistetään oikeudenmukaisen riskinjaon toteutumista. Tästä kaikesta on myös kysymys oikeuspolitiikan yhteiskunnallisessa strategia-ajattelussa.

Oikeusministeriön strategiassa esitetään toimenpiteitä myös valtioneuvoston tasolla. Strategiassa halutaan lisätä säädösvalmistelun johdonmukaisuutta vahvistamalla hyvää säädösvalmistelua tukevia rakenteita, tehostamalla lainsäädännön vaihtoehtojen ja vaikutusten arviointia sekä lisäämällä lainsäädännön selkeyttä. Valtioneuvoston tasolle asti ulottuvia tavoitteita ovat myös demokratian toimivuuden ja kansalaisten osallistumisen edistäminen sekä aktiivinen osallistuminen Euroopan oikeudelliseen kehittämiseen.

Pidän itse kiistattomana, että kansainvälistymisen vaikutukset - erityisesti EU:sta, globalisaatiosta ja laajasta kansainvälisestä perus- ja ihmisoikeusvalvonnasta kumpuavat lähtökohdat - vaikuttavat lainvalmistelutyöhön ja muokkaavat sitä aivan eri tavalla kuin aikaisemmin. Kansainvälistymiskehitys nostaa esiin uudella tavalla peruskysymyksiä siitä, mikä olisi parhaiten toimiva päätösvallan ja vastuun jako kansallisen ja kansainvälisen lainsäätäjän välisessä suhteessa ja millä tavoin suomalaiset valtioelimet, järjestöt ja asiantuntijat kykenevät vaikuttamaan suomalaista yhteiskuntaa koskettavaan kansainväliseen sääntelyyn ja sen valmisteluun.

Kansainvälistymiskehitys yhdenmukaistaa erityisesti taloudellisen toiminnan sääntelyä, vaikka jättääkin kieltämättä tilaa myös omaehtoisille kansallisille ratkaisuille. Sääntelykilpailu on uutta sanastoamme niin politiikan kuin talouselämän kentillä.

Luomme koko ajan lainsäädäntöä, mutta on kuitenkin kysyttävä, tiedämmekö tästä prosessista ja sen vaikutuksista sittenkään riittävästi? Poliitikon silmin arvioituna jäämme usein kaipaamaan tarkempaa tietoa lainsäädännön taloudellisesta merkityksestä eri toimijaryhmille, kuten julkiselle vallalle, yrityksille ja kotitalouksille.

Professori Jyrki Talan tekemien huomioiden mukaan hallituksen esityksistä vain vajaa viidennes antaa tietoa esityksen vaikutuksista kotitalouksille ja yksityisille kansalaisille. Sinänsä yritysvaikutusten arviointi näyttäisi samaan aikaan kohentuneen. Talan mukaan huolellinen taloudellisten vaikutusten analyysi, eri vaikutusketjujen tunnistaminen sekä vaikutusten suuruusluokkien hahmottaminen parantavat lainvalmistelun laatua useimmissa tapauksissa enemmän kuin sinänsä ymmärrettävä ja hyväksyttävä pyrkimys esittää taloudelliset vaikutukset täsmällisin luvuin. Voin hyvin yhtyä Talan eri yhteyksissä esittämiin näkemykseen siitä, että taloudellisten vaikutusten jäsentyneempi esittäminen edesauttaa samalla saavuttamaan täsmentyneenpää tietämystä sääntelyn tarpeesta ja kohdentamisesta. Tämä lähestymistapa auttaa myös paneutumaan monipuolisemmin erilaisiin vaihtoehtoisiin sääntelykeinoihin sekä antaa realistisemman kokonaiskuvan siitä, miten sääntelyn hyötyjä voidaan punnita eri tahoille aiheutuvia kustannuksia vastaan. Näin myös mainitsemani lainsäädännön yhteiskuntapoliittinen ja vielä laajemmin yhteiskunnallinen merkitys selkiytyy.

Lainsäädännön kasvava määrä nostaa herkästi esille kysymyksen lainsäädännön laadun turvaamisesta ja laajemminkin koko oikeusjärjestyksen hallinnasta, ymmärrettävyydestä ja selkeydestä. Poliitikon huoli näistä kysymyksistä on aitoa ja vakavaa, sillä peruskysymys on yksinkertaisesti kansalaisten ja yritysten toimintamahdollisuuksien turvaamisesta.

Pidin jokunen aika sitten puheen Suomen Laki 50-vuotta -tilaisuudessa. Totesin siellä, että korkealaatuinen lainsäädäntö on olennainen osa Suomen yleistä hyvinvointi- ja kilpailukykystrategiaa. Painotin myös, että lainvalmistelu ja lainsäädäntötyö ei ole vain hallinnon asia, vaan siinä on kysymys mitä suuremmassa määrin koko yhteiskunnan yhteisestä asiasta. Tätä näkökulmaa ei voi mielestäni tyydyttää yksinomaan lakiasioiden käsittely ja päättäminen eduskunnassa siitä huolimatta, että eduskunta edustaa koko Suomen kansaa.

Tässä mielessä keväällä 2005 aloitettu paremman sääntelyn toimintaohjelman valmistelu on mielenkiintoinen elinkeinoelämää, hallintoa, tuomioistuimia, tiedemaailmaa ja etujärjestöjä yhdistävä hanke, jossa etsitään eväitä sääntelyn laadun ja hallittavuuden parantamiseen. Tuon hankkeen ohjausryhmän puheenjohtajana odotan luottavaisesti ja mielenkiinnolla yhteistyössä luotavia näkemyksiä lainsäädäntömme mahdollisista kehittämislinjauksista. Paremman sääntelyn toimintaohjelma nivoutuu hankkeena myös EU:ssa vireillä olevaan sääntelyn kehittämistyöhön, jossa korostetaan sääntelyn laadun ja taloudellisen kilpailukyvyn välisiä yhteyksiä.

Arvoisat kuulijat!

Olen jo aiemmin eräissä tilaisuuksissa pitämissäni puheissa käsitellyt puolitoista kuukautta sitten aloittamaani oikeusministerin tehtävää ja erityisesti kysymystä sen kelpoisuusvaatimuksesta. Tämän aiheen erityisyyttä korostaa tietysti se, että olen maamme ensimmäinen muun akateemisen tutkinnon kuin lakimiestutkinnon suorittanut oikeusministeri. Sillä, että olen sen lisäksi nainen, on ehkä erityistä merkitystä myös tässä juhlatilaisuudessa läsnäolevien naisjuristien näkökulmasta.

Olen kysynyt ja omalta kannaltani nyt lähinnä retorisesti, voiko joku muu kuin lakimies toimia oikeusministerinä. Tämä asia näytti mielestäni jopa kummallisuuteen asti herättävän keskustelua ja valittu ratkaisu myös kritiikkiä. Oli mielestäni kuitenkin ymmärrettävää ja jopa toivottavaa, että asiasta keskusteltiin ja ehkä jatkossakin keskustellaan, koska jo kuusi vuotta voimassa ollut pätevyysvaatimuksen muutos on kohdallani toimeenpantuna sinänsä merkittävä periaateratkaisu.

Kun perustuslaki vuonna 2000 uudistettiin, lähdettiin siitä, ettei ministerin, joka käsittelee oikeushallintoa koskevat asiat, ja vähintään yhden muun ministerin tarvitse enää olla lainoppineita. Katsottiin, että vaatimus oikeustieteellisen loppututkinnon suorittamisesta on valtioneuvoston työskentelyn kehittyessä menettänyt valtioneuvoston päätöksenteossa alkuperäisen merkityksensä. Valtioneuvoston toiminnan lainmukaisuudesta huolehtiminen kuuluu viimekädessä oikeuskanslerille.

Vastaavaa erityistä oikeusministerin kelpoisuusvaatimusta ei ole myöskään muissa Suomea oikeuskulttuuriltaan vastaavissa maissa. Hallituksen esityksessä todettiinkin aikanaan suoraan ja lakonisesti, ettei se ole enää tarpeellista. Eduskunnan perustuslakivaliokunta hyväksyi suuremmitta keskusteluitta esityksen juristivaatimuksesta luopumisesta. Valiokunnan mietintöön asiasta ei päässyt edes mainintoja.

Parlamentarismin peruslähtökohtia on, että ministerit toimivat eduskunnan luottamuksen varassa. Ministerin tehtävä on näin ennen muuta poliittinen luottamustehtävä. Tämänkään vuoksi ei ole perusteltua etukäteen rajoittaa tiukoilla muodollisilla kelpoisuusehdoilla niiden henkilöiden piiriä, jotka voivat tulla nimitetyksi ministeriksi. Yleisestihän tiedetään ja on käytäntö, että jokaisessaministeriössä on oman hallinnonalansa erityisiin lainsäädännöllisiin ja oikeudellisiin kysymyksiin erikoistuneita juristeja. Tähänastinen kokemukseni on vahvistanut käsitystäni siitä, että oikeusministeriön johtamisessa pätevät samat periaatteet kuin minkä tahansa ministeriön johtamisessa. Sitä paitsi henkilökohtaisesti totean, että työ oikeusministeriön juristien kanssa on lisäksi monin tavoin haastavaa ja myös tosi innostavaa.

Johtamisen ammattimaisuuden lisääminen on myös valtioneuvoston ja sen ministeriöiden keskeinen kehittämistavoite. Kun avoimesti pohditaan, millaisia tieteitä, tietoa ja taitoja ammattimainen johtaminen edellyttää, päädytään selkeästi siihen, että johtaminen on erityisesti taloustiedettä, hallintotiedettä, psykologiaa, tekniikkaa, politiikkaa, kasvatustiedettä ja logistiikkaa, mutta vain vähäisemmässä määrin oikeustiedettä ja juridiikkaa.

Kun edellä sanottu huomioon ottaen siis kysytään, voiko esimerkiksi valtiotieteellisen tutkinnon suorittanut henkilö johtaa oikeusministeriötä, siihen on mielestäni helppo vastata, että kyllä voi. Toisaalta kannattaa huomata, että myös juristin tutkinnon suorittanut voi edelleen toimia oikeusministerinä, kunhan on perustuslain yleisen kelpoisuusehdon mukaisesti rehelliseksi ja taitavaksi tunnettu Suomen kansalainen.

Arvoisat kuulijat!

Olen edellä korostanut, että sääntelyn kehittäminen ja lainvalmistelun laadun kohentaminen vaativat pitkäjänteistä työtä. Pitkäjänteistä työtä vaativat myös ne asiat, joita mainitaan tämän yhdistyksen sääntöjen 2 §:ssä. Sen mukaan Naisjuristit - Kvinnliga Jurister r.y:n tarkoituksena on naisjuristien kotimaisen ja ulkomaisen yhteistoiminnan edistäminen, ammatillinen kehittäminen, yleisten taloudellisten etujen valvominen sekä naisten yhteiskunnallisen aseman parantaminen.

En lainkaan epäile, päinvastoin kuin dekaani Wilhelm Chydenius aikanaan esitti Agnes Lundellille, etteivätkö naisjuristit voisi olla paitsi ammatissaan myös elämässään onnellisia.

Kohottakaamme siis onnellisten naisten malja!