Todisteiden vastaanottaminen

Todisteiden vastaanottamista kansainvälisen oikeusavun avulla tarvitaan silloin, kun oikeudenkäynnin todistaja tai todisteena käytettävä asiakirja on ulkomailla.

Todistajan kuulemiseksi tuomioistuimella on lähtökohtaisesti käytettävissä kolme vaihtoehtoa:

• todistaja kutsutaan oikeudenkäyntiin Suomeen
• todistajaa kuullaan sen vieraan valtion tuomioistuimessa, jossa hän asuu
• todistajaa kuullaan videoyhteyden avulla tai puhelimitse

Todisteiden vastaanottamista koskevan pyynnön laatimiseen ja lähettämiseen sovelletaan joko EU-lainsäädäntöä tai kansainvälistä sopimusta riippuen siitä, missä valtiossa todistaja tai todiste on.

Keskusviranomainen

Oikeusministeriö toimii useiden sopimusten mukaisena keskusviranomaisena. Keskusviranomaisen tehtäviin kuuluu todistelupyyntöjen välittäminen, mikäli valtioiden välillä ei ole sovittu suorista yhteyksistä. Lisäksi keskusviranomainen ohjaa, kouluttaa ja neuvoo sopimusten soveltamisessa.

Sovellettava lainsäädäntö ja Suomea sitovat sopimukset

EU-valtioiden välillä (pl. Tanska) sovelletaan todisteluasetusta (Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2020/1783, annettu 25 päivänä marraskuuta 2020, jäsenvaltioiden tuomioistuinten välisestä yhteistyöstä siviili- tai kauppaoikeudellisissa asioissa tapahtuvassa todisteiden vastaanottamisessa (todisteiden vastaanottaminen) (uudelleenlaadittu teksti). Todisteluasetuksen nojalla tuomioistuimet lähettävät todistelupyynnön suoraan vastaanottavan EU-valtion toimivaltaiselle tuomioistuimelle. EU:n todisteluasetus sisältää yksityiskohtaisia säännöksiä muun muassa kieli- ja käännösvaatimuksista sekä todisteiden vastaanottamisesta puhelimitse tai videoyhteyden avulla.

Asetuksen teksti, lähettävät ja vastaanottavat viranomaiset, vakiolomakkeet sekä muuta käytännöntietoa löytyy Euroopan oikeusportaalista.

Pohjoismaista Suomen, Islannin, Norjan ja Tanskan kesken sovelletaan sopimusta Suomen, Islannin, Norjan, Ruotsin ja Tanskan kesken oikeusavusta tiedoksiannon toimittamisessa ja todistelussa (SopS 26/1975). Pohjoismainen sopimus perustuu suoriin yhteyksiin toimivaltaisten viranomaisten välillä. Suomessa tuomioistuimet lähettävät todistelupyynnöt suoraan toisen Pohjoismaan vastaanottavalle tuomioistuimelle. Ruotsin kanssa sovelletaan kuitenkin ensisijaisesti EU-asetusta (ks. lisätietoa kohdasta EU-valtiot). Suhteessa kaikkiin pohjoismaihin on huomioitava myös Laki velvollisuudesta saapua toisen pohjoismaan tuomioistuimeen eräissä tapauksissa (349/1975).

Suomi on liittynyt myös Haagin todistelusopimukseen (todisteiden vastaanottamista ulkomailla siviili- tai kauppaoikeudellisissa asioissa koskeva yleissopimus, SopS 37/1976). Sopimusta sovelletaan muun muassa Yhdysvaltojen ja Turkin kanssa. Tätä sopimusta sovellettaessa suomalaiset tuomioistuimet tekevät todistelua koskevan pyynnön ulkomaille keskusviranomaisen kautta.

Yleissopimuksen teksti, selitysmuistio, sopimukseen kuuluvat valtiot ja niiden tekemät varaumat, pakollinen lomake sekä muuta käytännöntietoa löytyy Haagin konferenssin verkkosivulta.

Venäjän kanssa sovelletaan ensisijaisesti Haagin todistelusopimusta. Pyynnöt toimitetaan tuomioistuimesta keskusviranomaisen kautta Venäjälle. Toissijaisesti noudatetaan Suomen ja Venäjän välistä oikeusapusopimusta (SopS 48/1980).

Niihin valtioihin, joiden kanssa Suomella ei ole sopimusta, todistelupyynnöt toimitetaan tuomioistuimesta ulkoministeriön välityksellä.

Aihepiiriä koskevia kansallisia lakeja:

Kansalliset säännökset oikeusavun pyytämisestä ja antamisesta todisteiden saamiseksi sisältyvät siviilioikeusapulakiin (Laki kansainvälisestä oikeusavusta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla, 426/2015). Siviilioikeusapulaki on kuitenkin toissijainen EU-lainsäädäntöön ja kansainvälisiin sopimuksiin nähden.

Siviilioikeusapulain lisäksi todisteluasioissa on huomioitava myös oikeudenkäymiskaaren (4/1734) säännökset todistelusta.

Kansalliset lait ja valtiosopimukset löytyvät Finlex-tietopankista