Ministeri Brax Naisvankiseminaarissa

Naisvangit ovat olleet vankiloissa pieni ryhmä, joka on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle siitäkin huolimatta, että naisilla on merkittäviä erityistarpeita. Onneksi vankeinhoidossa on nyt nostettu asia esille muun muassa tutkimus- ja kehittämistyön ansiosta; tästä on osoituksena tämän seminaarinkin järjestäminen. Myös rikosseuraamusalan verkostot ja naisjärjestöt ovat olleet kiitettävän aktiivisia naisvankikeskustelun ylläpitämisessä.

Suomessa naiset suorittavat vankeusrangaistusta yleisimmin väkivaltarikoksesta. Siitä rangaistusta suoritti 44 % naisvangeista vuonna 2007. Naiset ovat vankiloissa syyllistyttyään useimmiten henkirikokseen tai sen yritykseen (28 %) ja toiseksi suurin ryhmä on pahoinpitelyt (16 %). Sen jälkeen tulevat huumausainerikokset (15 %). Kansainvälisen naisvankiselvityksen mukaan Suomen naisvangit on tuomittu muita Euroopan maita huomattavasti useammin väkivaltarikoksista. Useissa muissa maissa naiset ovat vankilassa lähinnä huumausaine- ja omaisuusrikoksista.

Rikoksiin syyllistyneille naisille on tyypillistä se, että he ovat erittäin usein olleet myös itse uhreina. Naisiin kohdistuva väkivalta on vakava sosiaalinen ongelma, johon pitää puuttua ja johon on viime vuosina puututtu. Vankilassa olevien naisten osalta tämä tarkoittaa isoa haastetta. Vankiloissa tulee järjestää riittävästi palveluita ja tukitoimenpiteitä, joista väkivaltaa kokeneet naisvangit voivat hyötyä, esimerkiksi voivat saada terapeuttista keskusteluapua, lisätä elämänhallintaansa, saada itseluottamusta jne.

Niin naisten kuin miestenkin väkivaltakuolleisuus on Suomessa huomattavasti korkeampi kuin muissa pohjoismaissa ja useimmissa muissa Länsi- Euroopan maissa. Sekä suomalaisten uhritutkimusten mukaan että poliisin tietoon tulleiden rikostietojen perusteella parisuhdeväkivallasta naisiin kohdistuu 90 prosenttia.

Rikosseuraamusviraston uuden työryhmän mietinnön ’Naiset näkyviksi’ mukaan vankien riski- ja tarvearvioista saaduista tiedoista kävi ilmi, että naisvangeista lähes kolme neljäsosaa oli kokenut läheissuhteissaan väkivaltaa joko nykyisessä suhteessaan tai elämänhistoriansa aikana. Parisuhteissaan nais- ja miesvangit erosivat mahdollisuudessa saada kumppanilta tukea. Naisista 61 %:n arvioitiin olevan parisuhteessa, jossa toisella osapuolella ei ollut valmiuksia tukea naista rikoksettomassa elämäntavassa.

Naisiin kohdistuvan väkivallan vähentäminen on ollut yksi tärkeä osa-alue oikeusministeriön ja rikoksentorjuntaneuvoston valmistelemassa Kansallisessa väkivallan vähentämisohjelmassa. Siinä yksi tärkeä tavoite on ollut se, että asiaa on pidetty esillä ja on kannustettu ja madallettu väkivallan puheeksi ottamista. Myös sisäisen turvallisuuden ohjelma sisältää useita toimia, kuten koulutuksen, tutkimuksen, syrjäytymisen ehkäisyn, joiden voi odottaa vähentävän erityisesti naisiin kohdistuvaa väkivaltaa pidemmällä aikavälillä. Sisäisen turvallisuuden ohjelma sisältää myös tärkeitä muita vaikuttavia toimenpiteitä, kuten uhrin tukipalvelujen laajentaminen valtakunnallistamalla turvakoti- ja rikosuhripäivystyksen toiminta. Lisäksi on tarkoitus vahvistaa lähisuhde- ja perheväkivallan ehkäisyn resursseja. Naisiin ja lapsiin kohdistuvan väkivallan vähentäminen on yksi keskeinen oikeushallinnon kriminaalipoliittinen tavoite. Pidän tärkeänä, että keskusteltaessa naisvankien aseman parantamisesta, ei unohdeta niiden palvelujen tarvetta, joilla voidaan vankeusaikana tukea toisaalta väkivaltaa kokeneita uhreja, mutta toisaalta myös vaikuttaa väkivaltarikoksia tehneisiin. Lapsiin kohdistuvan väkivallan ehkäisyssä syrjäytyneen ja sosiaalisissa vaikeuksissa olevan vankiäidin tukeminen lasten kasvatuksessa ja muissa vanhemmuuden taidoissa voi olla ratkaisevaa merkitystä.

Ongelmana on usein perheväkivallan toistuvuus. Haluan tässä yhteydessä todeta, että oikeusministeriö on äskettäin käynnistänyt lainuudistushankkeen suunnittelemaan sitä, miten parisuhteessa tapahtuvien pahoinpitelyjen toistuvuus voitaisiin ottaa rikoslaissa nykyistä paremmin huomioon. Työryhmän tehtävänä on myös selvittää, voitaisiinko parisuhteessa tapahtuva sekä työtehtäviin liittyvä lievä pahoinpitely saattaa virallisen syytteen alaiseksi. Lievä pahoinpitely on tällä hetkellä asianomistajarikos. Virallinen syyttäjä ei saa nostaa syytettä lievästä pahoinpitelystä, jos uhri ei ilmoita rikosta syytteeseen pantavaksi. Alle 15-vuotiaaseen kohdistunut lievä pahoinpitely on kuitenkin aina virallisen syytteen alainen. Käytännössä uhri usein luopuu vaatimuksistaan, kun kyse on parisuhteessa tapahtuneesta lievästä pahoinpitelystä. Lievät pahoinpitelyt kuitenkin usein toistuvat ja mahdollisesti raaistuvat suhteen jatkuessa.
Palaan takaisin naisvankien tilanteeseen. Naisvangeista on ollut saatavissa erittäin vähän tietoa, minkä vuoksi viime vuosina valmistuneet tutkimukset ovat olleet erittäin arvokkaita. Rikosseuraamusvirasto on vuonna 2007 julkaissut naisvankien päihdekuntoutusta Vanajan vankilassa koskevan Riitta Granfeltin tutkimuksen ”Oppisin elämään riippuvuuteni kanssa” sekä Rosi Enroosin tutkimuksen ”Vankila lapsuudessa – lapset vankilassa” vuonna 2008. Jälkimmäinen tutkimus osoittaa, että naisen vankeus koskettaa usein monella tavoin myös lapsia eikä vähiten niitä pieniä lapsia, jotka ovat äidin mukana vankilassa. Suomessa on vuosina 2000 - 2006 ollut vankilassa noin 100 lasta. Vaikka toimintatavat vankeinhoidon ja sosiaaliviranomaisten välillä vielä kaipaavat kehittymistä, uusi vankeuslaki paransi kuitenkin huomattavasti lapsen edun huomioon ottamista, kun sijoittajayksikön johtajan on kuultava sosiaaliviranomaisia lapsen edun määrittelyssä silloin kun päätetään lapsen ottamisesta vankilaan äidin mukana.

Edellä mainitut tutkimukset kuten myös naiselinkautisvangeista vuonna 2005 valmistunut opinnäytetyö ovat lisänneet tietoa naisvankien tarvitseman toiminnan kehittämistarpeista. Kesällä 2008 Rikosseuraamusvirasto julkaisi työryhmän mietinnön ’Naiset näkyviksi’, jossa työryhmän puheenjohtaja Vuokko Karsikkaan ja sihteeri Emmi Latun tekemä ansiokas taustaselvitys antaa perustietoa naisvankien taustasta, kuntoutus- ja palvelutarpeista ja vankiloiden nykyisistä toimintamahdollisuuksista. Työryhmän tehtävänä oli luoda suuntaviivat naisvankien sijoitukselle vankiloihin sekä toimintojen, erityisesti kuntouttavan toiminnan kehittämiselle. Tärkeä ja vaikea kysymys oli, tulisiko naisvangeille järjestää kuntoutusta ja muita toimintoja myös keskitetysti valtakunnallisesti, vai onko kotipaikkaläheisyys, joka ei kuitenkaan kovin hyvin vielä toteudu aluevankiloissa, tätä tärkeämpi periaate.

Tärkeä lähtökohta naisvankien sijoittumista ja toimintoja suunniteltaessa on sukupuolen perusteella tapahtuvan syrjinnän kielto, joka pohjautuu sekä kansalliseen lainsäädäntöön, että moniin kansainvälisiin sopimuksiin ja suosituksiin. Useat kansainväliset suositukset ja tutkimukset suosittelevat nais- ja miesvankien erillään asuttamista. Euroopassa naisvankien sijoittamisessa on vaihtelevia käytäntöjä, mutta tyypillisin järjestely on yhdistelmä, että maassa on yksi tai useampia naisvankiloita ja tämän lisäksi miesvankiloissa on naisten osastoja tai lisärakennuksia. Näin on myös Suomessa. Kansainvälisessä tutkimuksessa on kritisoitu pienten naisosastojen perustamista miesvankiloihin. Ongelmia voi esiintyä esimerkiksi naisten erityisten toimintojen järjestämisessä pienelle ryhmälle tai naisten ja miesten välisessä vuorovaikutuksessa, joka voi ilmetä myös naisten kokemana vakavana häirintänä.

Naisvankien sijoitteluun liittyy monia eri suuntiin vaikuttavia näkökohtia. Suomessa on naisille nykyisin riittävästi vankipaikkoja. Lokakuun vankilukuilmoituksen mukaan niitä on 292. Paikoista 23 % on avolaitoksissa. Naisvankeja oli lokakuun 1. päivänä 234, joista valvotussa koevapaudessa 9. Lisääntyvät yhdyskuntaseuraamukset ja valvotun koevapauden kasvava käyttö tulevat todennäköisesti vähentämään hieman naisvankipaikkojen tarvetta. Toisaalta vähennys kompensoi mahdollisesti vielä kasvussa olevaa naisvankien määrää. Naisvankien määrän kasvu on ollut viime vuosina kansainvälinen trendi.

Naisten vankipaikat eivät ole tällä hetkellä alueellisesti oikein kohdentuneet suhteessa naisvankien määrään. Tässä vaiheessa, kun rikosseuraamusalan tulevaa organisaatiota suunnitellaan, on tarpeen linjata naisvankien sijoittamisen keskeiset periaatteet. Lähinnä kyse on siitä, pyritäänkö naisvankeja keskittämään harvempiin vankiloihin, joissa on mahdollisuus resursoida naisvankien erityisesti tarvitsemia palveluja ja toimintoja sekä keskittää henkilökunnan osaamista, vai pidetäänkö kiinni kotipaikkaläheisyydestä. Jälkimmäisessä tapauksessa kaikille alueille tulee turvata riittävä määrä suljettuja vankipaikkoja ja avolaitospaikkoja. Molemmissa malleissa on hyvät ja huonot puolensa. Tämä asia herättää täällä seminaarissa varmasti rakentavaa keskustelua, joka on syytä ottaa huomioon asiaa linjattaessa lähiaikoina.

Vakavana ongelmana nykyisissä naisvankien paikoissa ovat Hämeenlinnan vankilan paljusellit, joissa valtaosa vankilan naispaikoista edelleen on.

Rikosseuraamusviraston työryhmän mietintö paljasti yllättävän tiedon siitä, että naisvankeja vapautuu avolaitoksista suhteellisesti selvästi pienempi määrä kuin miehiä. Kuitenkin naisten uusintarikollisuusriski on pienempi kuin miesten. Naisia sijoitetaan miehiä harvemmin myös suoraan siviilistä avolaitokseen. Kyse ei ole avolaitospaikkojen vähäisyydestä, sillä ainakin suurimmassa naisten avolaitoksessa, Vanajan vankilassa, on ollut ajoittain lukuisia paikkoja vapaana.

Uudentyyppisiä ratkaisujakin on myös syytä ideoida. Olisiko esimerkiksi tarpeen perustaa puolimatkankoteja tai vapauttamisyksikköjä joiden toimintojen järjestämisessä käytetään nykyistä enemmän eri yhteistyötahojen palveluja?

Kun rakenteelliset ratkaisut on linjattu, on tarve käynnistää ne toimet, joita tarvitaan naisvangeilta puuttuvien palvelujen ja toimintojen aikaansaamiseksi. Naisvankien tarpeissa nousevat selkeästi esille päihdekuntoutus ja mielenterveysongelmat. Vankien terveystutkimuksen alustavien tulosten mukaan yli puolet naisista oli alkoholiongelmaisia; huumausaineongelma oli peräti kahdella kolmesta. Mielenterveysongelmista naisilla olivat yleisiä erilaiset persoonallisuushäiriöt, ahdistuneisuus ja masennus. Monet olivat olleet jossain elämänsä vaiheessa psykiatrisessa sairaalahoidossa tai saaneet mielenterveysongelmiin määrättyjä lääkkeitä. Naisvangit kärsivät myös somaattisista sairauksista. C-hepatiittia sairasti yli puolet. Moninaisten fyysisten ja psyykkisten sairauksien vuoksi on erityistä huomiota kiinnitettävä terveydenhuollon palvelujen saatavuuteen. Myös itsestä huolehtimisen ja terveyskasvatuksen sisältöjä tulisi kuulua naisten vankeusajan ohjelmaan.

Kansainvälisesti on pidetty ongelmana sitä, että naisille tarjotaan samoja toimintoja kuin miehille. Naisten ja miesten sekaryhmät eivät myöskään välttämättä edistä naisten kuntoutumista sekaryhmien ylimääräisten jännitteiden vuoksi. Esimerkiksi väkivaltakäyttäytymiseen vaikuttavien ohjelmien tulisi olla naisten lähtökohdista suunniteltuja ja naisten erityistarpeet, esim. traumaattiset uhrikokemukset, huomioivia. Miesten ohjelmat eivät huomioi naisten erityispiirteitä eikä niillä ole samanlaista vaikuttavuutta naisosallistujiin. Suomessa ei vielä juurikaan ole naisvangeille tarkoitettuja uusintarikollisuuteen vaikuttavia ryhmämuotoisia toimintaohjelmia.

Nais- ja miesvankien välillä on selvä ero sosiaalisten suhteiden merkittävyydessä. Naisilla on vankeuden aikana suuri huoli lapsistaan, perheestään ja läheisistään. Äidit pitävät yhteyttä lapsiinsa ja kantavat vastuuta ja yrittävät vankilastakin käsin järjestellä perheensä asioita. Äiti-lapsi –osastojen toiminnoilla on omat tarpeensa. Useimmat naisvangit tulevat heikoista sosiaalisista oloista ja he voivat merkittävästi hyötyä vankilan tarjoamasta lastenhoidon ja -kasvatuksen ohjauksesta ja muista lapsilähtöisistä hyvän vanhemmuuden tukitoimenpiteistä. Näitä palveluja tarvitaan vielä paljon lisää.

Naisvankien toimintojen kehittämistyön organisointi ja resursointi on Rikosseuraamusviraston ja Vankeinhoitolaitoksen haaste. Virasto onkin käynnistänyt kehittämisprojektin, jossa suunnitellaan aikaisempien selvitysten pohjalta muun muassa yksilö- ja ryhmäkuntoutuksen sisältöjä ja muita naisille suunniteltuja toimintoja. Tärkeää on jatkaa ja käynnistää hyviä yhteistyöhankkeita eri asiantuntijatahojen, niin viranomaisten kuin järjestöjen kanssa. Osaavan vankilahenkilöstön tuella ja riittävästi resursoiduilla täsmätoiminnoilla, joihin sisältyvät vapauteen johtavat jatkumot ja tarvittava sidosryhmäyhteistyö, voidaan naisvankien elämäntilannetta merkittävästi kohentaa ja edistää rikoksetonta tulevaisuutta.

Hyvät kuulijat! Toivotan teille oikein antoisia seminaaripäiviä tärkeän naisvankiteeman parissa.