Kimmo Elo: Diginatiivit ja demokratia

2.11.2017

Tämän päivän arkisessa kielenkäytössä diginatiivi-käsitteellä on oma, vakiintunut paikkansa. Käsitteen isänä pidetään Marc Prenskyä, joka jo vuonna 2001 käytti yhdessä esitelmässään diginatiivien (digital natives) käsitettä kuvatakseen digitaalisten kasvuympäristöjen – siis digitaalisen sosialisaation – oppimista ja ajattelua muuttavaa funktiota. Samaisessa esitelmässä Prensky käytti myös toista, vähemmälle huomiolle jäänyttä käsitettä: digisiirtolaiset (digital immigrants).  Tätä käsitettä Prensky käytti kuvaamaan niitä ihmisiä, jotka eivät ole kasvaneet digitaalisessa yhteiskunnassa, mutta ovat kuitenkin elämänkaarensa aikana alkaneet – tai olleet pakotettuja – hyödyntämään uutta, digitaalista teknologiaa. Tämä ei Prenskyn mukaan kuitenkaan poista näiden kahden ryhmän välistä perustavanlaatuista, ajatteluun ja kognitiivisiin taitoihin liittyvää ristiriitaa, joka kulminoituu koulutusjärjestelmässä. Lyhyesti sanottuna: Prenskyn mukaan diginatiivit oppivat ja toimivat eri tavalla kuin heitä ympäröivä, digisiirtolaisten rakentama ”järjestelmä” olettaa.

Vuonna 2014 Opetushallitus hyväksyi uudet opetussuunnitelman perusteet, jotka otetaan porrastetusti käyttöön suomalaisessa perusopetuksessa vuosina 2016–2019. Prensky olisi varmasti iloinen niitä lukiessaan, onhan digitaalisuus sekä kasvuympäristönä, opetusteknologisena välineenä että didaktisena ja pedagogisena konseptina mukana opetussuunnitelmassa. Kunnianhimoisena tavoitteena näyttää olevan paitsi tuo hallituksen kuuluisa, varsin teknisenä näyttäytyvä digiloikka, myös laajempi digitaalinen sosialisaatio. Tämä laajempi sosialisaatiotavoite kytkeytyy opetussuunnitelman tavoitteisiin edistää hyvinvointia, demokratiaa ja aktiiviseksi kansalaiseksi kasvua ottamalla huomioon yhteiskunnan teknologisen kehityksen tuottamat muutokset.

Filosofi Hannah Arendtin ajatteluun nojautuen demokratian kulmakivi on vita activa, joka on sisäänleivottuna demokratian perustaksi mielletyn aktiivisen kansalaisen ihanteessa. Aktiivisten kansalaisten toiminnan kautta julkiseen tilaan välittyvät kansalaisten toiveet ja huolet, intressit ja pelot. Demokraattisen järjestelmän perustehtävä on varmistaa edellytykset sille, että yhteiskunnassa voidaan tehdä hyviä päätöksiä. Digitalisoituvan yhteiskunnan suuri paradoksi liittyykin siihen, että vaikka moderni kommunikaatioteknologia tarjoaa globaalin foorumin eri mielipiteille, internetin anarkistinen perusluonne myös kadottaa ja kuplauttaa keskusteluja. Demokratian näkökulmasta myös digiyhteiskunta tarvitsee välittäjämekanismeja ja -rakenteita, joiden kautta virtuaalinen elämä voi kanavoitua arkipäivän teoiksi ja päätöksiksi. Verkossa on helppo antaa tukea monille hyville hankkeille, kun samalla voi suggeroida itseään uskomaan, että joku muu vastaa hankkeen toteuttamisesta.

Demokratia on järjestelmänä kestänyt monet kriisit, ja uskon demokratian olevan myös digiaikana vähiten huono poliittinen järjestelmä. Demokratian ytimessä on kuitenkin kansalaisten konkreettinen toiminta yhteiskunnan piirissä. Tämän ymmärryksen vahvistamisen tulee olla koulujen demokratiakasvatuksen tavoite myös digiaikana. Konkreettiset esimerkit ovat tässä parhaita. Oman asuinalueen viihtyvyyden parantamista voi ”peukuttaa” netissä, mutta jos kukaan ei tartu haravaan ja harjaan, roskat eivät katoa minnekään.

Netissä – ja myös laajemmin yhteiskunnassamme – kukoistavan yksilönvapauden rinnalla kouluissa pitääkin rakentaa käsitystä yksilöiden vastuusta demokratian vaalijoina ja yhteiskunnan jäseninä. Ehkäpä tätä voisi diginatiiveille valottaa vertaamalla demokratiaa tietokoneen tai kännykän käyttöjärjestelmän ja sovellusten välillä vallitsevaan suhteeseen. Digitalisaation myötä meille avautuu täysin uusia sovelluksia, käyttöliittymiä ja appeja, joiden kautta käyttökokemuksemme demokratiasta voi parantua. Mutta ne kaikki ovat täysin hyödyttömiä, jos käyttöjärjestelmä – demokratia ja sen vaatimat rakenteet – on rikki, tai akku – aktiiviset kansalaiset – on tyhjä.

_________________________________________

Dosentti Kimmo Elo toimii yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston poliittisen historian laitoksella. Vuosina 2008–2012 Elo johti Turun yliopiston toteuttamia ”Suomalaisten politiikkatietämys”- sekä ”Nuorten politiikka 2009” -tutkimushankkeita. Elo on tutkimuksissaan tarkastellut muun muassa kodin merkitystä lasten ja nuorten yhteiskunnallisen kiinnostuksen herättäjänä ja poliittis-yhteiskunnallisen tietämyksen välittäjänä.

Lue lisää:

Diginatiivit ja demokratia -tutkimushanke
Kimmo Elo Studia Generalia -luennolla eduskunnan Kansalaisinfossa 20.2.2017