Anna-Riitta Wallin: Oikeutta tietoon vaalittava herkeämättä

 fi | sv

Julkisuusperiaate – oikeus saada tietoja viranomaisten asiakirjoista – on yhteistä Pohjoismaiden historiaa. Se tuli osaksi oikeusjärjestystä jo vuonna 1766 Ruotsi-Suomen painovapausasetuksella, jonka syntymiseen suomalainen Antti Chydenius keskeisesti vaikutti.

Vuonna 1999 säädetyn julkisuuslainsäädännön avulla pyrittiin lisäämään erityisesti valmistelun julkisuutta. Sitä kautta tahdottiin edistää osallistumista yhteisten asioiden hoitoon ja niistä käytävää keskustelua; ts. demokratiaa ja demokraattista kehitystä Suomessa.

Uudistuksen täytäntöönpanoa varten oli eri ministeriöiden, Suomen Kuntaliiton, ylimpien laillisuusvalvojien, kirkollishallituksen ja julkista valtaa toiminnassaan osittain käyttävän vakuutusalan edustajista koottu yhteistyöverkosto. Pidettiin koulutustilaisuuksia, luotiin yhteisiä käytäntöjä ja viranomaisohjeiden malleja. Pitkän valmisteluvaiheen kirjurille oli ilahduttavaa nähdä ja kokea virkamiesten innostus uudistukseen – prosessiin osallistujien joukossa harvassa olivat ne, jotka tosissaan nurisivat toimintansa vaikeuttamisesta.

Julkisuuslaki (laki viranomaisten toiminnan julkisuudesta) on ollut voimassa yli 15 vuotta. Viime vuosina on saattanut havaita, että ainakin osa julkisuuslainsäädännön oikeasta ymmärtämisestä ja osaamisesta on poistunut. On joutunut lukemaan viranomaisen ratkaisuja, joita ei olisi itse pystynyt keksimään koulutustilaisuuksiin huonoksi esimerkiksi: pahimmillaan todellisuus on voittanut fantasian.

Tiedonsaannin toteuttamisessa käytettävä sähköinen tiedonvälitys ja siitä seuraava informaation tulva voivat luoda illuusion siitä, että oikeus tietoon toteutuu moitteettomasti. Julkisuusperiaatteen tarkoituksen toteutumisen kannalta on kuitenkin nähtävissä kehityssuuntia, jotka olisi syytä tunnistaa ja joista tulisi keskustella. Yksi näistä liittyy valtionhallinnon viestinnän tehtävään. Julkisuuslain säätämisen jälkeen annettujen valtionhallinnon viestintäsuositusten selkeänä lähtökohtana oli kielteinen suhtautuminen imagomarkkinointiin – mielikuvien luomiseen sen sijaan, että annetaan tosiasiatietoja viranomaisen toiminnasta ja ratkaisuista.

Julkishallinnossa on syytä jatkuvasti myös viestinnässä pitää mielessä, mistä on kysymys: Julkisuusperiaatteen tarkoituksena ei ole markkinoinnin keinoin selittää hallinnon toimintaa eikä suojella päätöksentekijöitä, vaan antaa ihmisille mahdollisuus muodostaa kelvollisen tietopohjan perusteella käsityksensä yhteisistä asioista, valvoa vallankäyttäjiä ja vaikuttaa vallankäyttöön.

Viranomaisten tietoaineistojen julkisuutta määrittelevä säännöstö on moniulotteinen, koska julkisuudella on kääntöpuolensa: on salassapidolla suojattavia yhteisesti hyväksyttyjä etuja. On osattava aika paljon, jotta voi suhteuttaa julkisuuden, salassapidon ja henkilötietojen suojan sekä tietoturvallisuuden vaatimukset.

Julkisuuslaki on hallinnossa sovellettava yleislaki, joka ei tule virkamiehen arjessa samalla tavalla säännönmukaisesti sovellettavaksi ja opittavaksi kuin viranomaisen toimialasta johtuviin erityistehtäviin liittyvien säännösten soveltaminen. Ja tähän on vain yksi lääke: huolenpito virkamiesten osaamisesta koulutuksen avulla. Ja jos ei muuta, ymmärrys asian problematiikkaan ja minimissään soitto kaverille, joka osaa.

Julkisuusperiaate oikeudellisena instituutiona täyttää ensi vuonna 350 vuotta. Suomessa torjuttiin ruotsalaisten esittämä kutsu yhteisen juhlavuoden viettämisestä. Jos hyvin käy, julkisuusperiaate elää ilman juhlavuottakin – kunhan sitä kunnolla muutoin vaalitaan.

Tietoa julkisuuslaista

________________________

Kirjoittaja on lainsäädäntöneuvos. Wallin jäi eläkkeelle 1.6.2015.