Hannu Taimisto: Kansainvälisen oikeudenhoidon haasteita

 fi | sv

Suomen oikeusviranomaiset kohtaavat aiempaa useammin tehtäviä, joilla on rajat ylittäviä piirteitä. Tämä kehitys on ollut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana nopeaa ja arvaamatontakin. Tulevaisuutta on ollut vaikea ennustaa.

Yllättävin piirre on ollut Venäjän integroituminen oikeudellisen yhteistyön järjestelyihin Euroopan Neuvoston ja Haagin kansainvälisen yksityisoikeuden konferenssin puitteissa. Näiden järjestöjen kanssa Neuvostoliitto ei ollut missään tekemisissä.

Oikeusministeriössä oivallettiin mahdollisuus vaikuttaa kehitykseen ja EU-puheenjohtajakautenamme 1999 ponnistelimme yhdessä muiden EU-jäsenvaltioiden kanssa omienkin tavoitteiden toteuttamiskesi. Tuolloin Venäjän asiantuntijoilla oli mahdollisuus kuulla EU-valtioiden toiveita käytännön oikeudellisen yhteistyön tarpeista. Ilmapiiri oli rakentava ja positiivinen.

Ei ehkä ollut pelkkä sattuma, että oikeusministeriön organisoima seminaari EU:n ja Venäjän oikeudellisesta yhteistyöstä heinäkuussa 1999 edelsi Venäjän liittymistä tärkeimpiin oikeudellista yhteistyötä raamittaviin yleissopimuksiin (rikoksentekijän luovutus, rikosoikeusapu, siviilitiedoksiannot, siviilitodistelu).

Yhteistyö Venäjän kanssa sujuvaa

Ns. perheen sisäiset kaappaukset ja oikeudellisten keinojen puuttuminen lasten palauttamiseksi Venäjän ja Suomen välillä on noussut vuosien varrella julkisuudessakin käsitellyksi ongelmaksi. Keskustelut lasten huoltopäätösten täytäntöönpanosta alkoivat 2000-luvun alussa mutta eivät edenneet. Uusi avaus oli yhteistoimintamme Haagin konferenssin kanssa ns. lapsikaappaussopimuksen voimaansaattamiseksi Venäjällä.

Helsingissä 2011 ja 2013 järjestetyt seminaarit sekä useat EU:n tuella järjestetyt työkokoukset ovat edistäneet Venäjän liittymistä Haagin yleissopimukseen. Osoitus käytännön tapausten yllätyksellisyydestä oli, että ensimmäisessä maittemme välisessä palautustapauksessa olikin kyse lapsen palauttamisesta Suomesta Venäjälle. Odotimme toisen suuntaista liikennettä.

Oikeusministeriön yhteistoiminta Venäjän oikeusministeriön, pääsyyttäjänviraston sekä opetus- ja kulttuuriministeriön kanssa on ollut asiantuntevaa ja ammattimaista. Osapuolet ovat yleensä paneutuneet oikeudellisten instrumenttien ja lainsäädännön mahdollisuuksiin ratkaista käytännön ongelmia. Vaikka poliittinen ilmapiiri saattaa juuri nyt olla nihkeä, osapuolilla on mahdollisuus ja halu jatkaa yhteydenpitoa. Seuraava tapaaminen pääprokuraattorinviraston kanssa on joulukuussa 2015.

Tuloksia on saavutettu johdonmukaisella ja pitkäjänteisellä työllä. Sen lisäksi, että keskustelemme vireillä olevista tapauksista, kerromme venäläisille kollegoille käytännön esimerkein (vaikkakin jo viidettä kertaa), että yhteisistä tutkintaryhmistä on ainoastaan hyötyä ja että videokonferenssimenettelyihin kannattaa panostaa sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Tämä on tärkeää siksi, että venäläisellä osapuolella on vielä suhteellisen torjuva asenne rikosoikeudellisen yhteistyön uusimpien muotojen käyttöönottamiseksi.

Vaarana kahden kerroksen prosessisääntely?

Käytännön toiminnasta vastaaville oikeusviranomaisille on varmaankin tullut yllätyksenä EU:n aloitteellinen ote oikeudellisen yhteistyön alueella, mikä on ilmennyt uutena kotimaisena lainsäädäntönä rikosprosessioikeuden alalla. Syyttäjien tai tuomareiden jokapäiväisessä työssä ei varmaankaan riitä aika EU:n perussopimusten uudistamisen tai monivuotisten ohjelmien seurantaan. Olisiko ainakin osa uudistuksista tullut voimaan vähän puun takaa?

Tosin hyvän yleiskäsityksen uudistusten aiotusta sisällöstä ja valmistelusta EU:ssa saa seuraamalla aiheesta laadittuja eduskuntakirjelmiä. Voimaan tultuaan EU-säännöstö on lakina noudatettava. Suuri vastuu onnistuneesta voimaansaattamisesta kuuluu lainvalmistelukoneiston ulkopuolelle; koulutusorganisaatioille ja niille, jotka vastaavat ohjeistuksesta ja käsikirjamateriaalista.

Sekä kansalaisia että lain soveltajia auttaa toki, jos on laadittu täydentäviä voimaansaattamissäännöksiä ainakin tärkeimmistä soveltamiskysymyksistä. Voimansaattamislaki on suppea, jos se tyytyy ainoastaan toteamaan, että puitepäätöstä on lakina noudatettava. Sekamuotoinen lainvalmistelutekniikka on kuitenkin tullut jäädäkseen, ja minimalistinen kehityssuunta on työmäärän ja resurssien puitteissa ilmeinen.

Irrallisilta tuntuvien voimaansaattamislakien käyttäminen on omiaan sotkemaan säännöstön hallittavuutta rikosprosessioikeuden ydinalueilla. Vastaava kansallinen peruslainsäädäntö on kodifioitu yhtenäisemmin. Onko siis vaarana, että syntyy kahden kerroksen prosessuaalisia sääntöjä?

Olemme tottuneet siihen, että vakavasti otettavat ja keskeisimmät rikosprosessia ohjaavat perussäännöt löytyvät kootusti tutuista paikoistaan, esimerkiksi esitutkinta- ja pakkokeinolaeista. Kotimaiseen menettelyyn suhtaudutaan vakavasti ja alan oikeuskehitystä sekä ratkaisuja seurataan tiiviisti.

Ehkä kiinnostus rajat ylittäviin menettelyihin on niiden mutkikkaan säätelyn vuoksi jäämässä toissijaiseksi. EU:n jäsenvaltioiden välisiin tapauksiin sovellettavaa rikosprosessioikeudellista materiaalia ei ole koottu yhteen, ja hajauttava kehitys jatkuu kerrotulla tavalla. Osa alan oikeuskäytännöstäkin on peräisin ylikansallisista elimistä.

Olisi pohdittava säännöstön kokoamista käyttäjäystävällisellä tavalla omaksi säädöksekseen saman sateenvarjon alle. Tekniikoita on useita ja esimerkkejä vastaavista ratkaisuta löytyy muutamista EU-jäsenvaltioista.

_____________________

Kirjoittaja on työskennellyt oikeusministeriössä kansainvälisen oikeudenhoidon yksikön päällikkönä. Hän jäi eläkkeelle 30.10.2015.