Sotasyyllisinä tuomittujen ohella tulisi muistaa myös muita hyvitystä kaipaavia oikeudenloukkauksia Suomen historiassa

Tätä mieltä ovat oikeustieteen tohtori Jukka Lindstedt ja oikeustieteen lisensiaatti Stiina Löytömäki, jotka ovat oikeusministeriön pyynnöstä laatineet selvityksen vuonna 1946 sotaan syyllisinä tuomittujen oikeudellisen kohtelun mahdollistaneesta lainsäädännöstä, oikeudenkäynnistä ja tuomioista oikeusvaltion periaatteiden näkökulmasta. Selvitys luovutettiin oikeusministeri Tuija Braxille tänään.

Selvityksessä pohditaan erilaisia vaihtoehtoja sille, miten julkinen valta voisi nyt käsitellä tätä jo vuosikymmenien ajan laajan keskustelun ja arvostelun kohteena ollutta oikeudenkäyntiä ja siinä annettuja tuomioita.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli monimutkainen poliittinen prosessi

Toisen maailmansodan jälkeen vuosina 1945-1946 Suomessa käytiin sotasyyllisyysoikeudenkäynti, jossa kahdeksan maan jatkosodan aikaiseen poliittiseen johtoon kuulunutta, muun muassa presidentti Risto Ryti sekä pääministereinä toimineet J.W. Rangell ja Edwin Linkomies, tuomittiin vankeusrangaistuksiin heidän jatkosotaa edeltävän ja sen aikaisen toimintansa perusteella.

Selvityksessä todetaan, että sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli monimutkaisessa historiallisessa tilanteessa toteutettu poliittisluonteinen prosessi, jossa useita oikeusvaltion periaatteita rikottiin. Laki sotaan syyllisten rankaisemisesta rikkoi lainsäädännön taannehtivuuskieltoa. Sotasyyllisyysoikeus oli satunnaisten tuomioistuinten kiellon vastainen. Syytettävät valittiin osittain yhdenvertaisuusperiaatetta loukaten. Oikeudenkäynnissä ei voitu noudattaa periaatetta, että syytettyä on pidettävä syyttömänä, kunnes hänen syyllisyytensä on laillisesti näytetty toteen. Syytettyjen puolustautumismahdollisuuksia rajoitettiin. Tuomioistuimeen kohdistui voimakas ulkopuolinen painostus, ja osa tuomareista oli ilmeisen jäävejä.

Suomi sai kuitenkin järjestää oikeudenkäynnin omassa maassaan ja oman oikeudellisen järjestelmänsä piirissä, ja näin vältettiin muun muassa mahdolliset kuolemantuomiot sekä sotilasjohtoon kohdistunut oikeudenkäynti. Kun otetaan huomioon, että Suomi tosiasiassa oli Saksan liittolainen ja toisen maailmansodan häviäjävaltio, on vaikea kuvitella, että sodanaikainen johto olisi kokonaan välttynyt sanktioilta, toteavat tutkijat. Vaikka tuomiot olivat ankaria, ne eivät olleet sellaisia suhteessa muissa sodan hävinneissä valtioissa sodan jälkeen langetettuihin rangaistuksiin.

Sotasyyllisyyskysymyksen kansainvälisoikeudellisen arvioinnin perusteella tutkijat päätyvät johtopäätökseen, että Suomen hyökkäys Neuvostoliittoon eli jatkosota oli kansainvälisen oikeuden vastainen myös senaikaisen kansainvälisen lainsäädännön perusteella. Yksilöiden vastuu hyökkäyssodasta tuli kuitenkin voimaan kansainvälisessä oikeudessa vasta myöhemmin. Tutkijat muistuttavat, että kansainvälisten kriisien jälkipuintien yhteydessä oikeutta soveltavat yleensä voittajat häviäjiin, ja näin ollen voittajien toimet - kuten vaikkapa Neuvostoliiton hyökkäys talvisodassa - eivät tule juridisen tarkastelun kohteeksi.

Erityislaki tai anteeksipyyntö ongelmallisia

Korkein oikeus on sille tehdyn hakemuksen perusteella katsonut, etteivät tuomioiden purkamista koskevat säännökset sovellu sotasyyllisyystuomioiden purkamiseen. Vaihtoehtoa, että eduskunta säätäisi lain, jonka perusteella korkein oikeus voisi katsoa olevansa toimivaltainen tutkimaan sotasyyllisyysoikeuden menettelyn lainmukaisuutta, tutkijat pitävät lain muotoilun kannalta ongelmallisena. Korkeimmalle oikeudelle tulisi jättää vapaa harkinta päättää asiasta, eikä sitä voisi lainmuotoilulla esimerkiksi painostaa tietynlaiseen lopputulokseen. Vakavia ongelmia sisältyisi myös menettelyyn, jossa eduskunta lailla julistaisi sotasyyllisyystuomiot pätemättömiksi.

Suomalaisessa perinteessä julkista anteeksipyyntöä jonkin historiallisen tapahtuman johdosta on käytetty harvoin. Tämä on tutkijoiden mukaan perusteltua, sillä usein käytettyinä anteeksipyynnöt ovat vaarassa menettää arvonsa. Anteeksipyyntöihin kuten muuhunkin hyvittämiseen liittyy myös kysymys siitä, kuinka pitkälle ajallisesti valtiovallan edustajat ovat vastuussa edeltäjiensä aivan erilaisissa oloissa tekemistä ratkaisuista ja kuinka pitkälle ajallisesti esimerkiksi omaiset ovat oikeutettuja anteeksipyyntöön.

Tutkijat huomauttavat, että Suomessa sotasyyllisinä tuomittujen tuomioiden jälkeiset vaiheet ja heidän nauttimansa yleinen arvostus osoittavat, että he ja heidän omaisensa ovat jo saaneet varsin paljon hyvitystä: vain menetetty kunnia voidaan palauttaa, eivätkä sotasyyllisinä tuomitut ole menettäneet kunniaansa.

Anteeksipyynnön vaihtoehto voisi tutkijoiden mukaan olla jokin muu symbolinen ele, esimerkiksi presidentin tai pääministerin lausunto, jolla sotasyyllisyysoikeudenkäynti todettaisiin oikeusvaltion periaatteiden vastaiseksi. Mahdollista on myös, että katsotaan tähänastisen tutkimuksen ja yhteiskunnallisen keskustelun riittävän asian käsittelemiseksi, eivätkä valtiovallan toimenpiteet ole tarpeen.

Menneisyyden vääryyksiä korjattava tasapuolisesti

Selvityksentekijät korostavat, että menneiden oikeudellisten vääryyksien korjaamiseksi valittavan menettelytavan tulisi olla yhteiskunnallisia ristiriitoja tasoittava eikä lisäävä. Mahdollisen sotasyyllisinä tuomittuja hyvittävän toimen tulisi siten vahvistaa oikeusvaltiota. Toimenpiteen tulisi olla tasapuolinen.

Tutkijat toteavat, että sotasyyllisinä tuomittuja hyvittävä toimi todennäköisesti herättäisi automaattisesti kysymyksen muista hyvittämistä kaipaavista oikeudenloukkauksista. Itsenäisyytemme ajalta on löydettävissä vaiheita, joissa tutkimuspanostus ei ole ollut kovin laajaa ja joiden uhrit ovat muutenkin vailla selvää hyvitystä. Oikeusvaltion periaatteet vaarantuivat niissäkin.

Selvityksen mukaan tämä koskee erityisesti jatkosodan ajan poliittisia oikeudenkäyntejä, jatkosodan aikaisia viranomaisten vastuulla olleiden kuolemantapauksia sekä vapautensa menettäneiden muutakin kohtelua niin valkoisen kuin punaisen valtiollisen poliisin toimesta.

---
Oikeustieteen tohtori Jukka Lindstedt on toiminut mm. tutkijana sekä eduskunnan apulaisoikeusasiamiehenä. Tällä hetkellä hän työskentelee tasavallan presidentin kansliassa. Oikeustieteen lisensiaatti Stiina Löytömäki viimeistelee Helsingin yliopistossa väitöskirjaa menneisyyden käsittelystä oikeuden avulla.

Lisätietoja:
oikeustieteen lisensiaatti Stiina Löytömäki, s-posti: [email protected],
lainsäädäntöjohtaja Sami Manninen (oikeusministeriö), puh. 09 1606 7690, s-posti: [email protected]